Vuosi: 2017

Sininen lumi

Vaikka tuisku, viima käy, en koskaan lähde mä pois.

Meidän osalta Lappi jätti yhteisen pysyvän jäljen vuonna 2010 ja sen jälkeen ollaan käyty Lapissa vuosittain. Vähintään kerran, mutta useimmiten monta kertaa. Hyvän kun löytää, niin miksipä sitä vaihtamaan. Tämän syystalven lomalla suunnattiin Saariselälle, josta on tullut meille lopulta ehkä se tärkein tukikohta. Ei vähiten viereisten kansallispuistojen vuoksi, mutta muutenkin. Täällä on hyvä levätä ja kerätä voimia tulevaan. Ainakin niin kauan kunnes voidaan jäädä pysyvästi.

Tähän aikaan vuodesta Lappi on sininen. Valokuviin ei saa talteen sitä oikeaa väriä, mutta sininen se on. Valoa on, lunta on ja aurinkokin jaksaa juuri ja juuri nousta horisontin yläpuolelle. Tällä kertaa lumimäärä ja maasto täsmäsivät. Kolmekymmentä senttiä uutta lunta, jonka joukossa ainakin yksi kovempi nuoskattu kerros. Liukulumikenkien kannalta parempaa ei voi toivoa, varsinkin kun Saariselällä pahimmat rakkakivikot voi välttää helposti.

Minulla oli ensimmäisestä päivästä alkaen päähänpinttymänä nousta Vahtamapään rinteelle. Umpihankimatkaa tulisi pelkästään menomatkalla noin 5 kilometriä. Sinne muuten mentiin. Päivä kerrallaan tehtiin latuverkostoa. Ensin 2,8 km, sitten 3,2 km ja lopulta itse Vahtamapäälle. Loput päivät laskeskeltiin ja hiihdettiin Laaniojan varressa. Hyvin levänneenä (!) jaksaa taas vuoden pimeimmän ajan yli. Viime keväästä poiketen meillä ei taida olla vaikeuksia valita hiihtoloman suuntaa? Kiitos Maija ja Jussi, ilman teitä emme olisi olleet täällä.

Kohti Vahtamapäätä, joka näkyy taustalla.

Hiljaisuus.

Latua, latua.

Liukulumikenkä (suksi) jättää näyttävän, mutta pehmeän uran uuteen lumeen.

Välipäivänä on aikaa huiputtaa Kiilopää ja tiirailla kohti Sokostia.

Vihdoin Vahtamapään rinteellä.

Päivän valoisin hetki.

Huiputtajat koolla Kiilopään huipulla.

Nattaset ja kaukaiset Sompion maat.

Kaunispään kauneutta ihailemassa.

Matka jatkuu Laaniojan vartta.

Evästauolla metsän siimeksessä.

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” (A. Hellaakoski).

Laaniojakin pyrkii jäähän, yli ei pääse enää eikä vielä.

Etiäpäin, sano Henri lumessa.

Prospektorin kaivoksella ei ollut hetkeen käynyt ketään. 

Kotia kohti, pikku hiljaa.

Mieleenpainuvin näkymä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll’ on myötä,
kun latu on aukaistu edessään –
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens’ itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

(E. Leino)

 

Sarviniemi – Land’s End

Tähän aikaan vuodesta useimmat retkemme suuntautuvat lähialueille. Eräs suosikeistamme on Suur-Saimaaseen työntyvä Sarviniemi, joka sijaitsee Taipalsaaren kunnassa. Tällä kertaa retki-ideamme oli yhdistelmä ’jostain kevyemmästä’ ja ’jostain, jossa ei ole käyty vähän aikaan.’ Eväät matkaan ja menoksi – tarjolla on mieleenpainuva kahvipaikka Saimaan sydämmessä.

Vuoden 2017 toukokuussa allekirjoitettiin vuokrasopimus, jolla Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö vuokrasi Sarviniemen alueen Metsähallitukselta seuraavaksi 20 vuodeksi. Googlettamalla löytää tietoa alueen omistajuuteen ja hallintaan liittyvistä käänteistä. Pääasia on, että alue saatiin vihdoin luvan kanssa retkeilijöiden käyttöön.

Varsinaisia rakenteita on vielä vähän, yöpyminen alueella ei ole sallittua missään muodossa. Päiväretkikohteeksi Sarviniemi on kuitenkin erinomainen valinta ympäri vuoden. Saimaa kun ei ole tunnetusti samanlainen yhtenäkään päivänä. Alue rajautuu siis Saimaaseen ja Puolustusvoimien harjoitusalueeseen. Liikkumisrajoitukset näkyvät maastossa sinivalkoisista merkinnöistä puissa. Opastukset ovat vielä hieman hatarat, eikä alueen löytämistä ole tehty ihan helpoksi.

Toisin kuin opasteista voisi päätellä, pysäköintipaikka on olemassa, eikä se sijaitse Lomaliiton entisen ravintolarakennuksen edessä, vaan edempänä niemessä. En tiedä kuinka hanakasti Puolustusvoimat sakottaa alueelleen eksyneitä, mutta muutamalla yksinkertaisella opastaululla päästäisiin tästäkin ongelmasta. Sarviniemi retkikohteeksi-hankkeesta löytyy niin ikään lisää tietoa Etelä-Karjalan virkitysaluesäätiön sivuilta.

Paikka on valloittava kuten kuvista näkyy. Tällaisessa paikassa tuulee useimmiten. Suojaisaa taukopaikkaa joutuu hakemaan, ainakin nyt kaakkoistuulella. Mielikuvitusta apuna käyttäen löytyy aina joku kiven tai kallion kolo johon kömpiä.

Tällä kertaa oli todella hiljasta, ei ketään muita.

Linnuillekin on tarjolla omat eväspaikat.

Jääkauden jälkiä.

Sarviniemessä Salpausselän (sisempi) kangasmetsäinen harju yhtyy mahtavalla tavalla järveen.

Nykyajan humpuukia.

Evästämisen paikka.

Ison kiven takaa löytyy suojaisa eväspaikka, jossa on hyvä herkutella ja nauttia tuulen suhinasta.

Saimaata kohti pohjoista.

Varsinainen Land’s End, jossa Toisen Salpausselän näkyvä osuus painuu syvyyksiin.

Uimarantaa silmänkantamattomiin, melkein. 

 

Syystunnelmia Repovedellä

Repovesi on meille se lähin kansallispuisto. Siellä tulee käytyä säännöllisesti, mutta kuitenkin aika harvoin. Etäisyyttä on kotoa lyhyimmillään vain 60 kilometriä. Edellisestä Repovesi-käynnistä on hurahtanut taaskin pitkä aika (ei edes muisteta milloin ollaan käyty edellisen kerran).

Repoveden sisääntuloista oma suosikkimme on Saarijärvi. Sinne joutuu tosin tästä suunnasta kiertämään melko paljon. Saarijärven salaisuus on hyvin yksinkertainen. Sieltä on lyhyin matka sekä Repoveden kansallispuiston että Aarnikotkan metsän luonnonsuojelualueen merkitsemättömille reiteille ja niiden ulkopuolelle.

Meille retkeilyssä on tärkeintä rauha, oma aika ja se, että muiden retkeilijöiden aiheuttama häiriö on minimoitavissa. Aina sitä ei voi eikä haluakaan välttää, mutta useimmiten karttaa katsomalla on helppo selvittää missä suuret joukot liikkuvat.

Kansallispuistossa ja tässä tapauksessa myös luonnonsuojelualueella liikkumiseen liittyvistä rajoitteista kerrotaan alueen järjestyssäännöissä. Yleispätevää sääntöä ei ole, koska rajoitusalueet ja muut aluekohtaiset säännöt vaihtelevat paljon (mm. maastopyöräilyn, lintujen pesinnän tai vaikkapa luontoarvoiltaan haavoittuvien paikkojen osalta). Tämänkertaisen matkakohteen osalta liikkuminen on vapaata koko sillä alueella, johon suunnattaisiin. Repovedellä on myös liikkumisrajoituksia, joten niistä kannattaa ottaa selvää etukäteen.

Meillä on aina mukana kartta ja kompassi, vaikka tässä tapauksessa mentiin poluton osuuskin ilman niitä. Vanhasta muistista – johon ei tietysti ole aina luottamista. Alla kuvia lyhyine tarinoineen. Lopusta löytyy myös video :)

Matkalla Repovedelle pistäydyttiin tallentamassa mahtavia sumumaisemia Virransalmen museosillalla.

Tolonen syyshämyssä.

Tolonen (lampi) sijaitsee heti Saarijärven sisääntulon läheisyydessä.

Tolosenvuori peittyy sumuun.

Tolosen ja Ristijärven välissä on pieni kannas, jonka retkeilyreitti ylittää liukasta siltaa pitkin.

Maisemat muuttuvat nopeasti, kun siirrytään reittien ulkopuolelle. Täällä ei ole ketään muita.

Ristijärven hiljaisuutta.

Evästelypaikkaa etsimässä. Hanhet kaakattavat taustalla (voit kuvitella, jos haluat).

Repoveden alueella on useitakin Rajalampia. Tämä on yksi niistä ja meille se tärkein. Reittiä tai polkua ei ole.

Rajalammilla on tähän aikaan liukasta ja hiljasta.

Kuluneena kesänä ennallistettua metsää. 

Repovedeltä Mäntyharjulle kulkevaa retkeilyreittiä ei oltu ennen kuljettu. Sukeltajaniemen tulipaikan ruuhkan vuoksi, lähdettiin katsastamaan Pitkäjärven laavu kyseisellä reitillä.

Liukkaita pitkosia oli lopulta vain notkelmassa isojen nousujen välissä.

Pitkäjärvi näyttää vähän Julmalta Ölkyltä, rotkojärveltä. Ehkä on, ehkä ei ole.

Itse laavu oli varsin mielenkiintoisessa paikassa, kalliomuodostelman alapuolella, kapean salmen varrella.

Omien puiden puuttuessa, jäi makkaroiden paisto haaveeksi. Opasteissa mainittua puuvarastoa emme löytäneet.

Nälkäkään ei estänyt nauttimasta Pitkäjärven maisemista syysauringon paistaessa jo kovin matalalta.

Hieno päivä! Pitkästä aikaa kansallispuistossa ja tällaisella retkellä ylipäätänsä. Parin vuoden jälkeen retkeily tuntuu taas omalta jutulta. Retki-illan päätteeksi todettiin, että ehkä on taas aika lähteä.