Kitiät ladut ja naukuvat sukset 11.2.2011 & 12.2.2011

Pakkaslukemat kiri pariin kymmeneen, välillä aurinko lämmitti keliä muutamalla asteella. Ladut oli hyvin kitiät, mutta silti suksittiin. Välillä hiihto muistutti ehkä enemmän suksien kanssa kävelyä luiston ollessa olematon.. mutta täydeltä terältä paistava aurinko sai mielen iloiseksi. Perjantaina ei nähty muita sivakoijia, mutta lauantaina Rokansalon laturetki (ja sen kuuluisat vasta paistetut munkit) oli herättänyt laduille muitakin rohkeita.  Ja ladut (n.12 km) lähti pihapiiristä – voiko paremmin enää olla?

Latu luikerteli aivan uskomattomissa maisemissa. Sukelsi kuusikkoihin, sieltä taas avoimempaan lehtimetsään, välillä poikkesi järven jäälle ja taas mäkeä ylös, halki peltoaukean! Kaikkialla ihana talven hiljaisuus ja paksu lumivaippa. Tämän tästä piti pysähtyä kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta. Metsässä oli paljon eläinten jälkiä, niistä varmuudella tunnistettiin vain kettu, jänis ja hirvi.

Auringonpaisteesta huolimatta kevät pysyi vielä visusti piilossa.

Laturetken taikaa 6.2.2011 [Vol. 1/2011]

Tästä olikin haaveiltu jo pitkä tovi, nimittäin laturetkestä! Ladut on kyllä olleet olemassa jo pitemmän aikaa, mutta matkakumppani (eli rakas Henri) piteli flunssaa kaverinaan useamman viikon. Eikä laturetki yksin ole kyllä yhtään mitään. Nyt siis kuitenkin päästiin matkaan, aurinkoa olisi tietysti toivonut matkaa viitoittamaan.. Kirkas oli keli kyllä ilman tuota mollukkaakin. Näin alkajaisiksi päätettiin aloittaa rauhallisesti ja sitten pikkuhiljaa taas jatkaa pitempiin seikkailuihin: autolla suuntana Pajarila ja sieltä sivakoilla Karhusjärvelle Kirkkolanvuoren kautta kiertäen. Kaksi tuntia meni hiihdellessä, tauko siihen päälle.

Olipa muuten ihanaa päästä metsien keskelle, ei tarvinnu paljon hymyä etsiä. (Muita kanssahiihtäjiä mein hangon keksimäiset virneet tais ärsyttää, kun laskujen mukaan vastaan tulleista useasta kymmenestä hiihtäjästä alle kymmenen jakso hymyillä takas.. On se hiihto mukava harrastus!) Matkan varrelle sattui myös Mt Toblerone miniatyyrimallina ja paljon lumisia latoja, joista tuli mieleen viime kesän vaellusten suoniittyladot.. Mieli kaipaa jo kovasti metsiin samoamaan!

Patvinsuon pitkosilla patikoimassa 1.11.2010

Pohjois-Karjalan kierroksemme päättyi tältä erää Patvinsuon kansallispuiston suomaisemiin. Tuntui, että viimeisenä päivänä päästiin kaikkein sykähdyttävimpään paikkaan: tuhansia hehtaareita suota ympärillä, rikkumaton hiljaisuus, varovaista etenemistä pitkospuilla. Näissä maisemissa silmä lepäsi ja ajatukset pääsivät laukkaamaan vapaasti.

Lähdettiin etenemään Kurkilahdesta Teretinniemen lintutornille ja sieltä Olkkosensaaren kautta Surkanpurolle ja autolle. Matkaa kertyi tällekin lenkille se n. 10 km. Ollaan todettu se aika hyväksi syksyn päiväretken matkaksi. Kerkeää rauhassa patikoida ilman, että pimeä yllättää. Aika aikaisin alkaa hämärä näin syksyisin, etenkin metsässä..

Lintuja (lukuunottamatta kahta isoa kanalintua ja pikkulintuja) eikä oikein muitakaan eläimiä nähty, muutto- ja pesimäajat on aikaisemmin. Kotikonnuilta tutuiksi tulleet majavat olivat Surkanpuroon tehneet patojaan, mutta itse metsurit pysyttelivät visusti piilossa. Onneksemme ei karhukaan tallustellut pitkosilla tai poluilla vastaan, vaikka suon keskellä saarekkeessa piti mielessä punoa juonia senkin sattumuksen varalle. Varmaan olisi nekin suunnitelmat menneet uusiksi, jos tuo metsien kuningas olisi oikeasti tullut tapittamaan silmästä silmään..

Pitkoset oli paikoin veden vallassa, mutta oikeastaan niillä kahlaaminen oli aika jännittävää: onko jalan alla tukevaa pintaa vai uppoaako töppönen suomutiin? Vähän eksotiikkaa tällekin reissulle.  Ja roppakaupalla hienoja kuvia, vaikka eihän ne maisemat kuvissa näytä samoilta kuin paikanpäällä!