Häämatkalla syksyllä 2010 Riisitunturi teki miuhun lähtemättömän vaikutuksen. Liekö tuolloin ollut syynä edellisen viikon rasitus Karhunkierroksella vai mikälie, mutta jo silloin mieleni sopukoissa heräsi haave päästä Riisitunturille talviaikaan.
Kyltit olivat osin nietoksen alla, lunta oli riittämiin.
Nyt Sallan reissulla oltiin jo niin lähellä, että päätettiin pitää yksi päivä vapaata hiihtoretkistä ja autoilla Posion suuntaan.
Tapion pöytäpuu oli saanut ylleen lumikuoren, alta kulki tunneli.
Koskemattomassa hangessa oli vain meidän ja muutaman jänön jäljet.
Kyllä kannatti, vaikka puut eivät olletkaan enää ihan mahtavassa tykkypuvussa eikä aurinko paistanut kuin tunturin juurella – oli kokemus mahtava. Lumen vaientama metsä, tunturin huipulla tuulen keräämät kinokset, hienot maisemat Rukan suuntaan.. Ja paljon muuta!
Maisema Rukan suuntaan.
Taivalsimme merkattua reittiä myötäillen laelle, jossa hukkasimme merkkipaalut (lumi oli peittänyt ne alleen). Mutkia tehden löydettiin kuin löydettiin kuitenkin Riisin autiotupa. Tuvalla evästauolla piti ihmetellä taas kiireihmisten ajatuksenlentoa : miten on mahdollista ettei merkattua latu-uraa ole avattu? (Jaa, voisiko johtua vaikka kolme päivää kestäneistä lumituiskuista?!) Huoh. Pysyisivät tunturikeskusten ajetuilla laduilla, jos kilometrit ja vauhti on se pääasia…
Tuvan hämyssä laitettiin nimet kirjaan.
Lumikenkäily on yllättävän rankkaa ja viiden kilsan jotos oli ihan riittävästi. Asiaa ei auttanut olematon hankikanto ja kenkiin paakkuntuva nuoskalumi.
Liekö talven lumikenkäilyt olleet tässä? (Jälkihuomautus: kyllä!)
