Ruunaalla retkeilemässä 31.10.2010

Pohjois-Karjalan reissun toiselle päivälle suunniteltiin visiittiä Lieksajoen varsille, Ruunaan retkeilyalueelle. Olin käynyt kerran aiemmin joulun vietossa (pienempänä, perheen kanssa) koskimaisemissa, silloin lumi kuorrutti puut ja maa oli korkeiden nietosten alla. Alue sykähdytti erämaamaisuudellaan ja niinpä teki mieli lähteä sinne uudelleen.

Illalla levitimme mökin lattialle kirjat ja kartat reittisuunnitelman tekemistä varten. Henri kaavaili omansa, minä omani. Ongelmaksi muodostui rengasreittien pituudet (valosaa aikaa rajoitettu määrä), eikä viitsisi koko matkaa kulkea ihan samaa polkua edes takaisin. Pähkäilytyämme ja pohdittuamme keksimme joen ylittävät ylitysveneet ja saimme kuin saimme sen n. 10 km pitkän reitin aikaiseksi, ja vain osittain piti taapertaa samaa polkua pitkin. Hetken piti ylipuhua Henriä vesistönylityksiin, mutta myöntyi se lopulta.. Ainakin ajatukseen, että käydään edes katsastamassa ne venhot!

Lähdettiin liikkeelle Neitikosken läheltä Ruunaan retkeilykeskuksesta. Sieltä patikoimme Airovirran kautta Naukuniemeen lounastamaan. Ensin tutkittiin tietenkin veneet. Pikainen katsaus: pelastusliivit löytyi ja tulpat piti, ja niin sai soutaminen siunauksen Henriltäkin. Mahat pullolaan muusia ja lihapullia (lempimuonaamme retkillä) laitettiin veneet soutukuntoon. Ensin soudettiin yhdessä hakemaan miulle venettä, sitten omilla venhoilla takaisin palauttamaan vene toiselle rannalle ja sen jälkeen taas yhteisellä veneellä vastarannalle. Kieltämättä kätevä systeemi! Naukuniemestä suunta kohti Ruunaan retkeilykeskusta, nyt joen (tai oikeastaan lahdukan) toista rantaa pitkin.

Ensimmäisinä havaintoina ja ajatuksina tuli hämmästys siitä, miltä maisemat näytti lumettomaan aikaan.. Lieksajokihan kiemurtelikin koskineen kangasmaastojen ja hiekkaharjujen keskellä. Olin odottanut jotain ihan muuta, ehkä korpimetsiä tai jotain sellaista. Suurimpia koskia ei tälle päiväretkelle eteen sattunut, mutta jääpähän sitten nähtävää seuraavaankin kertaan. Ehkä tästä reissusta parhaiten mieleen jäi vesistönylitys.. olihan se jotain ihan uutta meidän retkillä!

Pyhä-Luoston kansallispuisto 16.8.2010

Pyhätunturilla oli tarkoitus kavuta tämän reissun korkeimmalle nyppylälle: Noitatunturille (539m). Onneksi oltiin harjoiteltu rinteiden kapuamista ja laskeutumista muuallakin.. Tää oli kyllä silti ehdottomasti jyrkkäpiirteisin nousu.

Luontokeskukselta lähdettiin kohti Isokurua. Matka jatkui Oravalammen laavulle, jossa paistettiin tän matkan ekat nuotiomakkarat (Karhunkierroksella kuolattiin päiväretkeläisten ihania camping-makkaroita, slurps – ja ite syötiin pussikeittoa nuudelilla..). Niiden voimalla jatkettiin matkaa ylös, ylös ja aina vaan ylemmäs. Polku kiemurteli rakkakivikkoa pitkin ja tämä valloitus alkoi tuntua jo enemmän tunturilta kuin vaaralta. Välissä piti pitää pieniä tuumaustaukoja ja kerätä voimia. Huipulta oli hulppeat näkymät ja hulppea oli myös puhuri, joka siellä velmusi. Maisemat todella palkitsi kapuamisen!

Noitatunturilta laskeuduttiin alas kohti rotkolaaksoja ja hienot maisemat senkun seurasivat toisiaan. Isokurua pitkin kävellessä ja Pyhän Kasteenputouksella istuskellessa muisti taas, kuinka pikkuriikkinen itse on ja miten luonnonvoimat on aikanaan (ja tietenkin edelleen) myllänneet maailmankolkkia. Vaikuttavaa..

Matkalle lähtiessämme emme katsoneet kartasta (”ostettiin kartta ja lähdettiin matkaan”) tarpeeksi hyvin retkeilyreittin korkeuseroja ja etäisyyksiä. Yllätyksenä tuli siis, kuinka vaativa tämä päiväretki oli. Taas oppeja sinne takataskuun seuraavaksi kerraksi..

Riisitunturin kansallispuisto 14.8.2010

Riisitunturi oli valittu Vuoden 2010 Retki-kohteeksi. Se ei kuitenkaan ollut meille houkuttimena, vaan oltiin jo ennen sitä päätetty tutustua tähän puistoon. Karhunkierros painoi vielä jaloissa ja hartioissa, joten reissuun lähdettiin yhden päivävarustetun rinkan (ja uuden digijärkkärin!) kanssa.

Riisitunturia ei ollut suotta valittu retkeilykohteeksi: hyvin opastetut (ehkä välillä naurattavankin hyvin?) reitit, uudet päiväreitit  ja hieno luonnontilassa säilynyt tunturialue rinnesoineen. Me kierrettiin Riisin Rietas (10,7 km). Tämä reitti kiersi Riisitunturin huipulle, laskeutui sieltä suolle ja nousi jälleen kiemurtelemaan vaaran rinnettä pitkin aina Pienelle Riisitunturille asti. Matkan varrella oli mukavia opastauluja, jotka kertoivat alueen luonnosta ja alkuperäisestä käytöstä. Minä en ainakaan tiennyt, että aikanaan (aina 1950-ja 60-lukujen taitteelle asti) on rinnesoita padottu ja sieltä niitetty heinää parempien peltojen puutteessa.

Jotkut retkeilijät olivat vieraskirjaan painavalla sanalla moittineet Riisitunturin valintaa Vuoden Retki-kohteeksi. Mutta jos valittaa puiston kosteudesta, kun se on nimenomaan tunnettu rinnesoistaan.. niin voi varmaan vaan miettiä että josko kuitenkin vain tallustelisi asvalttiviidakossa tai pururadoilla?