Annan syntymäpäivä, juhannusaattoilta ja huippusää, mitä tehdä? Ei olla koskaan oltu mitään juhannusremuajia ja olenpa varma, ettei kumpikaan meistä kaipaa juhlimista suuremmassa porukassa. Iltaunisina käymme suurimman osan vuodesta nukkumaan niin aikaisin, että tällaiset kesäillat ja niiden omanlaisensa tunnelma jää meiltä kokonaan väliin. Niin ja syödäkin pitäisi.
Annalla tuli mieleen idea. Entä jos paistettaisiin pitsaa ja mentäisiin syömään sitä myöhään illalla, johonkin kivaan paikkaan? No niinhän me tehtiin, synttärisankarin toiveita pitää täyttää.
Käveltiin lähikylään hiekkateitä pitkin, haisteltiin kesäkuista luontoa ja ihmeteltiin vaan. Juhannushumusta huolimatta ympärillä oli vain hiljaisuutta, eikä edes liikaa ötököitä.
Sopivassa kohdassa kaivettiin repusta tuoreet, itse tehdyt pannupitsat ja meidän juhannusjuhlat on valmiina. Tunnelmallisen ruokailuhetken jälkeen käveltiin hiljakseen kotiin, mahat täynnä ja mieli kirkkaana.
Tämä tarina on muistutus meille, että ne pienet jutut ovat tärkeitä ja niiden omien rutiinien vähäinenkin muuttaminen saattaa tuoda eteen hyvinkin mieleenpainuvia ja mukavia juttuja.
Hiljainen on kylätie.Tuoksut on mahtavia ja aurinko paistaa.Tähän ei tarvitse lisätä kuvatekstiä.”Joko ollaan perillä?”Jo ollaan, nyt syödään. Hyvää syntymäpäivää Anna!
Tänä aamuna ensimmäinen ajatus kahvia nauttiessa oli, että tänään haluan nähdä vaaroja. Tarvitsee nähdä vaaroja ja mäkiä. Siitä se ajatus sitten lähti. Eilen todettiin ei-mitään kierroksella, ettei todellakaan haluta mihinkään tunnettuun retkikohteeseen eikä varsinkaan kansallispuistoon.
Tänä aamuna istutaan autossa, menossa kohti Puumalaa ja sieltä kohti Koloveden kansallispuistoa. Anna ei taaskaan tiedä mihin ollaan menossa, mutta tyytyväisesti lähtee mukaan. Itselläni kytee ajatus vaarojen näkemisestä, mutta lopulta jätän sen seuraavaan kertaan.
Minulla on ollut mielikuva, että Linnansaaren ja Koloveden kansallispuistot ovat paikkoja, joissa tarvitaan joku vedessä kulkeva väline. Tämähän ei pitänyt lainkaan paikkansa, vaan löysin Kolovedeltä Nahkiaissalon luontopolun, johon pääsee mantereelta. Sinne siis.
Matkalla piipahdettiin Puumalan Pistohiekan rannalla taukoilemassa. Kesäkuinen etelätuuli oli kuitenkin niin kova, että se teki taukoilusta nopeasti hyytävää ja lopun. Savonlinnan ja Enonkosken kautta päädyttiin Hanhivirran lossiylityksen jälkeen lähtöpaikalle. Vain muutama auto oli täällä parkissa, loistavaa.
Nahkiaissalon luontopolun pituudeksi ilmoitetaan 3,3 km, mutta meille tuli matkaa melkein kilometrin enemmän. Polku ei ole ihan helppokulkuista, mutta rauhallisesti kun kulkee, niin hyvin pärjättiin. Pian oltiinkiin jo Saimaan rannalla. Polun varrella on ainakin kaksi nuotiopaikkaa. Niiden jälkeen polkuu nousee yli 150 metriin mpy. Huikeat näkymät, vaikka puustoa onkin runsaasti edessä. Takaisin parkkipaikalle mennään vanhalta vaikuttavan metsän läpi, jossa on paljon polulle kaatuneita puita, jotka lisäävät vanhan vaikutelmaa.
Takaisin parkkipaikalle päästyämme autoja on jo yli tuplaten lähtöön verrattuna. Äkkiä pois ja etsimään jäätelöä Heinävedeltä. Vaarat jäi näkemättä, mutta taas on yhden meille uuden kansallispuiston kulma valoitettu. Kiva retki!
Hanhivirran yli mennään vieläkin lossilla.Opasteet on hyvät, eikä eksymisen vaaraa ole.Iloiset retkeilijät – tänne ei muuten tuuli satu ihan niin kovin kuin Puumalassa.Saimaan rannalla – ei näy norppia.Evästaukoa nuotiopaikalla ilman tulta.Tankanneena onkin hyvä nousta korkeuksiin.Melkoisia puita täällä ja niiden jäänteitä.Ihan ei Ferdi yletä hyppäämään päälle – mieli varmasti tekee.
Vihdoin on kesäkuu. Tuntuu, että tämä kevät on mennyt samalla todella nopeasti ja hitaasti. Kesäkuu tuo kuitenkin mukanaan paitsi itikat niin fiiliksen, että kohta pääsee huilaamaan.
Nyt kun retkeily ja luonnossa liikkuminen on pop, niin meidät se pitää pois varsinaisista kohteista. Onneksi Suomessa on paljon unohdettuja kohteita ja sitten näitä, jotka eivät ole kohteita ollenkaan. Meillä on tapana katsoa kartasta joku mielenkiintoiselta näyttävä paikka ja mennä sinne. Joskus siellä on jotain mielenkiintoista, joskus taas ei. Sillä ei ole oikeastaan ole väliä, sittenpähän on käyty siinäkin paikassa.
Näin kesäkuisena lauantaina on hyvää aikaa valita juuri tuollainen kohde. Lemin kunnan pohjoisosissa on kartassa mielenkiintoinen alue, joka on ympäristöään korkeammalla (minulle ylänkö) ja sisältää paikkoja kuten Hautakorpi, Kirventeenlampi ja -järvi. Sinne siis. Paikalle pääsee kätevästi metsiä pitkin myös pyörällä, mutta Ferdin kanssa ei ole vielä sellaista lajia kokeiltu, joten nyt mentiin autolla.
Hautakorpi on vanhalta näyttävää metsää, jossa on paksuja puita, sammalpeitteisiä kallioita ja isoja kiviä. Mysteerinen paikka ja mistä nimi on tullut? Hautakorven jälkeen alkaakin taas perinteisempi talousmetsä ryteikköineen, avohakkuineen ja ojitettuine suo-osuuksineen. Pian ollaan kuitekin Kirveenteenlammen rannassa, täydellisessä hiljaisuudessa. Mahtava paikka!
Vielä suuremman yllätyksen saamme kokea kun kiipeämme kohti sitä minun ylänköä. Tien risteyksessä on päivätuvan ja kodan yhdistelmä. Ei yleisessä käytössä varmaankaan, mutta paikalla ei näy myöskään käyttökieltoja. Tästä syystä tällaisia retkiä kannattaa tehdä, löytää jotain ihan uutta.
Kiertelimme hakkuuaukon jyrkän rinteen kautta Kirventeenlammen toiselle puolelle ja vastaan tulee taas ihmeellinen metsä suolampineen. Kirventeenlammen rannalla mökkejä onkin sitten useampia, mutta hiljaiselta näyttää täälläkin. Palaamme hyvillä mielin takaisin autolla. Ei mitään paikasta löytyi vaikka mitä hienoa.
Kirventeenlammella – ei näy, eikä kuulu ihmisiä.Ferdillekin on tehty oma reitti lammelle.Reitti on paikoin vähän heikossa kunnossa, mutta ei hätää.Matkan varrelta löytyy maja.Ojat on tehty ylitettäviksi. Siitä kannattaa mennä mistä hirvetkin. Fiksuja ovat.Voiko ojakin olla kaunis?Kesäkuu, mutta vielä on kovin märkää. Ojassakin.Tällaisen lammen löysimme metsän keskeltä.Lemi on tunnettu kivistään ja niitä riittää täälläkin.
