Meiän metsä

Olen Henri ja kirjoitan teille kertomattomia muistoja Meiän metsän toiselta laidalta. Annan tarinan vastapainoksi ajattelin nostaa esiin hienoja hetkiä tältä vuodelta. Omia ja yhteisiä muistoja kuluneesta (melkein) 10 kuukaudesta. Ihan vain siksi, että niitä on ollut. Kun voimat uupuvat, ei aina muista mistä asioista saa voimaa. Kerron tässä omista ja yhteisistä voimanlähteistä.

Eka yhteinen hiihtoloma Lapissa. Tämä maisema on miun maisema. Tähän kuvaan palaan aina ja taas uudestaan. Se tunne, kun itse kiipeää huipulle ja arkana laskee alas itsensä ylittäen. Mahtavaa! (Salla, maaliskuu 2015)

Majavaretket lähimaastossa. Kun lumet sulivat ja vesi nousi sinne missä sitä normaalisti ei ole, käytiin useana iltana etsimässä majavia. Ja löydettiin. Tällaista ei ole tehty ennen, tänne ei ollut pitkä matka ja täällä meni paljon aikaa. (Savitaipale, huhtikuu 2015)

Kun pääsee pois normaaleista ympyröistä ja metsään, tulee esiin näitäkin tunteita. Vaikka oltiin väsyneitä ja fyysisesti aivan rikki, meillä oli mukavaa. (Hauser Kaibling, Itävalta, kesäkuu 2015)

Kesän parhaita maisemia. Omin jaloin kipuaminen 900m aina 2100m keskellä Eurooppaa, mutta vain muutama ihminen ympärillä oli todellakin ihmeellistä. Tällaisiin maisemiin ei ole ennen uskallettu mennä ja täältä sai paljon voimaa. (Giglachsee, Itävalta, kesäkuu 2015)

Paluu kesäiseen arkeen. Hitaita kävelylenkkejä kaupunkiympäristössä, jossa asuimme kesällä. Kuvaan tiivistyy tunnelmia, jotka nousivat esiiin kun voimat olivat vähissä. Värit katoavat ja tuntuu kuin olisi saappaita myöten vedessä tai suossa. (Lappeenranta, heinäkuu 2015)

Lappi on ollut aina meille tärkein kaikista paikoista. Tänä kesänä muutimme suunnitelmia kesken ajomatkan. Emme pääsisikään erämaahan, eikä kilometrejä tulisi. Tulisi rauhallisuutta ja lomaa. Lappi näytti meille silti monta uutta hienoa paikkaa ja ennen kaikkea sen, ettei Lappiakaan tarvitse suorittaa. (Kiilopää, elokuu 2015)

Tänne meiltä on 2,5 km matka. Kävellen, pyörällä ja autolla. Täällä on lintuja, kaloja, sumuja, peltoja, metsää, vähän ihmisiäkin, geokätköjä, kallioita, soita, sauna ja laituri. Tänne pääsee milloin vain, jos vain muistaa, että paikka on olemassa. (Lavikanlahti, Savitaipale, syyskuu 2015)

Kaksi viikkoa sitten kävimme ensimmäistä kertaa Valkmusan kansallispuistossa ja pitkästä aikaa oman lähiympäristön ulkopuolella. Voimia nauttimiseen on vielä vähän, mutta ulkona oleminen ja luonnon aistiminen tekee hyvää. (Valkmusan kansallispuisto, lokakuu 2015)

Lyhytkin katsaus tähän vuoteen kertoo, että olemme edelleenkin tehneet asioita ihan älyttömiä määriä. Kaikkea ei tarvitse ahnehtia yhdelle vuodelle tai yhdelle lomalle. Valkmusan reissulla olimme alun perin menossa merenrannalle, mutta oltiin onneksi riittävän fiksuja tekemään muitakin ratkaisuja. Merenranta odottaa parempia aikoja.

Blogissa on ollut hyvin hiljaista, mutta se ei johdu siitä etteikö olisi ollut aikaa. Ei vaan ole ollut sopiva aika. Nyt istuessani kotona ja katsoessani sivu silmällä ulkona vihmovaa syksyn ensimmäistä kevyttä räntäkuuroa, tuntuu vihdoin sopivalta hetkeltä kirjoittaa jotakin kesästä. Ensin halusin muuttaa blogin ulkoasua ja ilmettä. Tämä ei ole enää paikka mihin kerätään pisteitä suorittamisesta, vaan tänne kirjataan ylös tunnelmat sanoin ja kuvin.

Kun tietäisi mistä kirjoittamisen alkaisin. Asiat on edelleen kipeitä ja tekee tiukkaa kirjoittaa niitä ylös. Haluan tehdä sen silti. Toivottavasti tämä blogikirjoitus auttaa itseni lisäksi myös muita ymmärtämään sitä hetkessä elämistä ja olemaan itselleen armollisempia.

Luonto on ollut miulle aina hyvin tärkeä, jopa terapeuttinen paikka. Yhtäkkiä (no, jälkiviisaana ei niin yllättäen – jos osaisi kuunnella kehonsa viestejä paremmin) oltiin kuitenkin siinä tilanteessa, että edes luonto ei antanut enää yhtään mitään. Kävellessä metsässä ei kuullut linnun laulua, ei nähnyt kauniita asioita tai tuntenut kesän kuumentaman mäntymetsän tuoksua. Kesän suunnitelmat muuttui  lennosta ja elettiin meille epätyypillisen rauhallinen kesä. Tai niin silloin luultiin. Nyt, kun viikko takaperin tehty kahden kilometrin pitkospuulenkki Valkmusan kansallispuistossa vei voimat useaksi päiväksi, huomaa tehneensä kesälläkin ihan liikaa.

Vähemmän on enemmän. Ja se on niin totta eikä pelkkä klisee.

Tunnolliselle, herkälle ja empaattiselle persoonalle on itsestään huolen pitäminen vaikeaa, vaikka oikeastaan millään muulla ei ole väliä. Jos ei huolehdi itsestään, ei ole mitään muillekaan. Ei ole helppoa turvata muihin, kun on itse tottunut olemaan se olkapää. On onni, että elämässä on joukko ihmisiä, joille riittää itsenään ja joiden tukeen voi luottaa vaikeina hetkinä. Pyyteettömästi. Kiitos teille. Tulen varmasti tarvitsemaan teitä vielä paljon, matka on vasta alkanut.

Muistiin: Rakasta itseäsi, niinkuin lähimmäistäsi.

Mielenterveys-jutut on edelleen vaiettuja asioita. Eihän kukaan töissä kahvipöydässä ota mielenterveyttään esille, vaikka samalla hetkellä on ihan luonnollista kertoa miten joku kirurgi leikkasi olkapään ja miten siitä on kuntoutunut. Ja kuitenkin ne on ihan saman vertaisia. Sairaus mikä sairaus. Vahva ei siis olekaan se, joka porskuttaa menemään. Vahva on se, joka myöntää ettei ole täydellinen.

Kaikesta huolimatta, vaikka menneen kesän muistot on kipeitä ja elämän johtolanka on edelleenkin hyvin ohutta seittiä, tuntee toisaalta elävänsä elämänsä parasta aikaa.

Valitsen tähän loppuun kuvia kesän varrelta. Euroopan vuorilta ja Suomen metsistä.