Ruunaalla retkeilemässä 31.10.2010

Pohjois-Karjalan reissun toiselle päivälle suunniteltiin visiittiä Lieksajoen varsille, Ruunaan retkeilyalueelle. Olin käynyt kerran aiemmin joulun vietossa (pienempänä, perheen kanssa) koskimaisemissa, silloin lumi kuorrutti puut ja maa oli korkeiden nietosten alla. Alue sykähdytti erämaamaisuudellaan ja niinpä teki mieli lähteä sinne uudelleen.

Illalla levitimme mökin lattialle kirjat ja kartat reittisuunnitelman tekemistä varten. Henri kaavaili omansa, minä omani. Ongelmaksi muodostui rengasreittien pituudet (valosaa aikaa rajoitettu määrä), eikä viitsisi koko matkaa kulkea ihan samaa polkua edes takaisin. Pähkäilytyämme ja pohdittuamme keksimme joen ylittävät ylitysveneet ja saimme kuin saimme sen n. 10 km pitkän reitin aikaiseksi, ja vain osittain piti taapertaa samaa polkua pitkin. Hetken piti ylipuhua Henriä vesistönylityksiin, mutta myöntyi se lopulta.. Ainakin ajatukseen, että käydään edes katsastamassa ne venhot!

Lähdettiin liikkeelle Neitikosken läheltä Ruunaan retkeilykeskuksesta. Sieltä patikoimme Airovirran kautta Naukuniemeen lounastamaan. Ensin tutkittiin tietenkin veneet. Pikainen katsaus: pelastusliivit löytyi ja tulpat piti, ja niin sai soutaminen siunauksen Henriltäkin. Mahat pullolaan muusia ja lihapullia (lempimuonaamme retkillä) laitettiin veneet soutukuntoon. Ensin soudettiin yhdessä hakemaan miulle venettä, sitten omilla venhoilla takaisin palauttamaan vene toiselle rannalle ja sen jälkeen taas yhteisellä veneellä vastarannalle. Kieltämättä kätevä systeemi! Naukuniemestä suunta kohti Ruunaan retkeilykeskusta, nyt joen (tai oikeastaan lahdukan) toista rantaa pitkin.

Ensimmäisinä havaintoina ja ajatuksina tuli hämmästys siitä, miltä maisemat näytti lumettomaan aikaan.. Lieksajokihan kiemurtelikin koskineen kangasmaastojen ja hiekkaharjujen keskellä. Olin odottanut jotain ihan muuta, ehkä korpimetsiä tai jotain sellaista. Suurimpia koskia ei tälle päiväretkelle eteen sattunut, mutta jääpähän sitten nähtävää seuraavaankin kertaan. Ehkä tästä reissusta parhaiten mieleen jäi vesistönylitys.. olihan se jotain ihan uutta meidän retkillä!

Koliseeko Koli vai ei? 30.10.2010


Varsinaisena syysloman ensimmäisenä loma-aamuna otettiin nokka kohti Kolia. Päiväretken lähtöpaikaksi oli valittu Sokos hotellin pihan sijaan rantatien varressa oleva Mustanahon pysäköintipaikka. Suuntana ensin Mäkrä, josta Kolin huiputuksen kautta Pikku-Kolille ja takaisin autolle. Kelin hämäryydestä johtuen aikaa oli tarjolla 4-5 tuntia ja tällä kertaa evästäkin oli riittävästi matkassa.

Pysäköintipaikalta suunnattiin kohti Tarhapuron putousta, joka olikin varsin vaikuttava kokemus. Edellisestä vaelluskenkä tourneesta oli ehtinyt kulua jo muutama tovi, joten hieman tässä vaiheessa piti jännäillä jalkineen toimivuutta. Tarhapurolta yllätettiin valokuvajaa, joka hartaasti ihali putouksen solinaa. Säikähti ainakin meitä pahemman kerran, kun päästin yllättämään. Putoukselta matka jatkui varsin tiukkaa ylämäkeä kohti Purolanaho, jossa nauttiiin ensimmäinen evästys ja teet vielä päälle. Koli tuntuu paikalta, josta on vaikea saada selkoa, mielikuvina vaihtelevat turistirysä ja toisaalta vaaramaisemat, joissa ihminen ei onneksi ole vielä liikaa jättänyt jälkiä (ainakaan enää ihan viime aikoina). Fiilis jostain syystä toistui aina kun matkalla kohtasi jonkun kanssakulkijan. (lieneekö ajatus sitten tullut juuri siitä, kun toverit samoilivat metsissä lenkkipolkuvarusteissa).

Retkimieli kohentui viimeistään Mäkrälle noustuamme, hieman usvainen ja sadetta ennakoiva taivas mahdollisti vielä maisemien ihailun. Mahtavaa :) Mäkrältä laskeutumista hidasti jo jonkun verran liukkaus, lähinnä lehtien ja avokallioiden osalta. Varsinainen lounastauko oli tarkoitus pitää Ikolanahon nuotiopaikalla, mutta sehän olikin jo täyteen ahdettuna ruokailijoita, joten plan B ja kohti Mäkränahoa. Matkalla huomasimme kuitenkin, että Paskovaaran kupeessa oleva laavu, oikopolkua pitkin voisi olla miellyttävämpi ruokailupaikka kuin Mäkränaho ja se mahdollistaisi vielä Ryynimakkara lounaankin. Laavulle päästyämme totesimme, että märkää on ja puita ei ole. Luntakin alkoi sopivasti sadella, joten ei muuta kun tuontipuiden avulla nuotion virittelyyn. Nuotion virittelyn ohessa valmistettiin oivallinen hernarilounas (tuli niitä makkaroitakin maisteltua, mutta vähän puolikypsiksi jäivät).

Lounaan jälkeen alkoi viluntorjunta, ensin kiipeämällä Paha-Kolille, josta kohti Ukko-Kolia. Tällä osuudella polku oli jo kovinkin loskainen ja kauniit näkymät peittyivät sankkaan lumisateeseen.  Päätimmekin siirtyä maisemien kuvaamisesta kohti luontokeskuksen kahviota; hyvältähän ne kahvit maistaa sielläkin. Kahvia ennen Kolin-hihamerkki mukaan, yksi rasti taas pitkällä listalla.

Omasta mielestäni päivän kohokohta oli ennen kulkematon osuus Ukko-Koli->Pieni-Koli->Likolahti. Maisemat Pieliselle eivät olleet SE juttu, vaan metsät ja polku, joka laskeutui kohti Likolahtea. Epävirallisen mittauksen mukaan matkalla laskettiin reilun 2 km matkalla luontokeskuksen n. 300 metristä aina Pieliseen rannalle n. 95 metriin. Mahtava mäki. Lopun sadat metrit olivatkin sitten rantatietä pitkin autolle, ja päivän epistola oli siinä. N. 10 kilometriä Kolin turistireiteillä ja osin ulkopuolellakin.

Loppufiilikset: Mistä lie sitten johtunut, mutta Koli ei kolissut kovin paljoa Sen sijaan Herajärven kierros voisi olla yksi tulevia viikonloppukeikkoja, Kolille kun ei ole kohtuuton ajomatka kotoa.  Itse liikkuminen metsissä, kallioilla, ulkona oleminen ja parhaassa seurassa tekee mielen aina iloiseksi. Roskat, meluaminen poluilla, hotellit eivätkä laskettelurinteetkään kuulu omaan mielimaisemaani.

Sievässä syyssäässä Säänjärvellä

Retkitauko oli venähtänyt liiankin pitäksi, ja sen tietysti huomasi siitä, että levottomuus kasvoi äärimmäisiin mittoihin. Liiottelua tai ei, niin metsään teki mieli ja mikä onkaan parempi päivä metsäretkeen kuin syyskuun lopun aurinkoinen sunnuntai. Autoiluun ei haluttu tuhlata aikaa, joten kohteen oli löydyttävä läheltä. Lauantaina päädyttiin valitsemaan retkipaikaksi Säänjärvi Savitaipaleen kupeessa. Eväät matkaan (trangiavapaata ruokaa tällä kertaa) ja menoksi!

Retkeilyreitti, jonka kokonaispituus oli n. 5km, starttasi entiseltä Säänjärven koululta. Aika omituisen näköinen viritelmä, lähinnä tuli mieleen keskeneräinen palatsi (keskellä maaseutua). Joku siinä näytti onnellisesti asustelevan… Reitin varrella oli 13 rastia, joista oli koottu opas mukaan otettavaksi, erittäin kekseliäs systeemi – ehkä kartan olisi toivonut nivaskaan mukaan? Rastien aiheena oli Säänjärven historia ja luonto.

Reitti myötäili Valkjärven rantoja ja polku kulki hyvin erityyppisten metsien halki. Matkan varrelle sattui karpaloapajat ja hyvä kota, jossa tulistella ja käristää makkaraa. Ihanasti savuntuoksua ja marjoja kotiin vietäväksi! Rauhallisen oloinen paikka, hyvä lähiretkikohde.