Blogissa on ollut hyvin hiljaista, mutta se ei johdu siitä etteikö olisi ollut aikaa. Ei vaan ole ollut sopiva aika. Nyt istuessani kotona ja katsoessani sivu silmällä ulkona vihmovaa syksyn ensimmäistä kevyttä räntäkuuroa, tuntuu vihdoin sopivalta hetkeltä kirjoittaa jotakin kesästä. Ensin halusin muuttaa blogin ulkoasua ja ilmettä. Tämä ei ole enää paikka mihin kerätään pisteitä suorittamisesta, vaan tänne kirjataan ylös tunnelmat sanoin ja kuvin.
Kun tietäisi mistä kirjoittamisen alkaisin. Asiat on edelleen kipeitä ja tekee tiukkaa kirjoittaa niitä ylös. Haluan tehdä sen silti. Toivottavasti tämä blogikirjoitus auttaa itseni lisäksi myös muita ymmärtämään sitä hetkessä elämistä ja olemaan itselleen armollisempia.
Luonto on ollut miulle aina hyvin tärkeä, jopa terapeuttinen paikka. Yhtäkkiä (no, jälkiviisaana ei niin yllättäen – jos osaisi kuunnella kehonsa viestejä paremmin) oltiin kuitenkin siinä tilanteessa, että edes luonto ei antanut enää yhtään mitään. Kävellessä metsässä ei kuullut linnun laulua, ei nähnyt kauniita asioita tai tuntenut kesän kuumentaman mäntymetsän tuoksua. Kesän suunnitelmat muuttui lennosta ja elettiin meille epätyypillisen rauhallinen kesä. Tai niin silloin luultiin. Nyt, kun viikko takaperin tehty kahden kilometrin pitkospuulenkki Valkmusan kansallispuistossa vei voimat useaksi päiväksi, huomaa tehneensä kesälläkin ihan liikaa.
Vähemmän on enemmän. Ja se on niin totta eikä pelkkä klisee.
Tunnolliselle, herkälle ja empaattiselle persoonalle on itsestään huolen pitäminen vaikeaa, vaikka oikeastaan millään muulla ei ole väliä. Jos ei huolehdi itsestään, ei ole mitään muillekaan. Ei ole helppoa turvata muihin, kun on itse tottunut olemaan se olkapää. On onni, että elämässä on joukko ihmisiä, joille riittää itsenään ja joiden tukeen voi luottaa vaikeina hetkinä. Pyyteettömästi. Kiitos teille. Tulen varmasti tarvitsemaan teitä vielä paljon, matka on vasta alkanut.
Muistiin: Rakasta itseäsi, niinkuin lähimmäistäsi.
Mielenterveys-jutut on edelleen vaiettuja asioita. Eihän kukaan töissä kahvipöydässä ota mielenterveyttään esille, vaikka samalla hetkellä on ihan luonnollista kertoa miten joku kirurgi leikkasi olkapään ja miten siitä on kuntoutunut. Ja kuitenkin ne on ihan saman vertaisia. Sairaus mikä sairaus. Vahva ei siis olekaan se, joka porskuttaa menemään. Vahva on se, joka myöntää ettei ole täydellinen.
Kaikesta huolimatta, vaikka menneen kesän muistot on kipeitä ja elämän johtolanka on edelleenkin hyvin ohutta seittiä, tuntee toisaalta elävänsä elämänsä parasta aikaa.
Valitsen tähän loppuun kuvia kesän varrelta. Euroopan vuorilta ja Suomen metsistä.
