Ruokahetki kansallispuiston parkkipaikalla muistuttaa meitä nopeasti syistä, joiden vuoksi olemme viime aikoina löytäneet retkikohteemme muualta. Liian äänekkäät retkeilijät. Ei meillä toki mitään teitä vastaan ole, kunhan ihmetellään.
Meillä on onneksi taas sama syksyinen suunnitelma. Mennä piiloon. Samasta risteyksestä käännytään taas samalle polulle. Tällä polulla ei monikaan kulje, suurinta osaa siitä ei ole kartassa. Lehtiä polulla on niin paljon, että vähäistenkin kulkijoiden jäljet ovat peittyneet jo kauan aikaa sitten.
Tälläkin kertaa piiloutuminen onnistuu hyvin. Seuraavan tunnin ajan käsittelemme salaisuuksia ja sitten kori on jo niitä täynnä. Olemme kahvimme ansainneet.
Paluumatkalla emme tapaa enää ketään ja juuri tällaisena syksyisenä sunnuntaina se on parasta mitä tiedämme.
Sunnuntaiperinne – kanakeittoa ulkona.
Kuumaa, mutta hyvää.
Eteenpäin – äänekkäiden retkeilijöiden vyöry jää taakse.
Kanavan vartta kohti metsää.
Matkalla poimitaan muutama suppis.
Hih – nythän niitä on jo korillinen.
Retki sai uuden suunnan kun kori täyttyi jo alkumatkasta.
Kahvit ja eväät on ansaittu.
Toinen kuksallinen kahvia.
Rauhallista ja syksyistä.
Ollaan opittu retkeilemään ihan uudella tavalla.
Vuorimaisemissa tänääkin, jo kolmatta viikkoa putkeen.
”En kyl mee pidemmälle”
Seuraavalla retkellä tänne, mennään ihmettelemään tuonne.
Lopputulos.