Helmikuun viimeinen viikonloppu. Mieli kaipasi luontoon ja lujasti. Tarttes saada virkistettyä mieltä sekä kehoa, joten retkelle siis. Ilma oli hyvinkin keväinen. Ehkä vähän liiankin, jos jälkeenpäin kysyttäs. Vettä tihkusi ja räntää röppäsi, vaan eihän tuo haitannut. Kivaa oli! Suksissa jos olis ollut vähän enemmän pitoa… Lähdettiin matkaan Mattilanlammelta ajatuksena hiihtää Korkea-ahoon päin. Muutaman metrin käsillä punnerrettuamme (sitä pitoa kun ei ollut nimeksikään), lohkastiin reittisuunnitelmista puolet pois ja otettiin tavoitteeksi Vihtolan laavu.
Repovedellä on tullut käytyä, lähellä kun on, useita kertoja.
Mutta aina kesällä tai syksyllä. Monia kertoja on tullut pohdittua, onko siellä millaiset mahdollisuudet liikkua talvisaikaan. Lehdestä sattui löytymään mainos Repoveden elämys- ja ulkoilupäivistä (jo 11.kerran, mitään en ole aiemmin kuullut?!).. arvaatte varmaan ettei kauaa tarttennu pohtia lähteäkö vaiko eikö. Ja kyllä kannatti!
Aamulla lumipyryssä suunnattiin Orin nokka kohti Valkealaa. Henrin tilaama kevätsää saapui parahiksi juuri kun lähestyttiin Vekaraa – lumisade loppui kuin seinään, aurinko alkoi pilkahdella pilvien lomasta. Aloitettiin hiihtotaival Tervajärveltä. Seuraava huoltopaikka löytyi saarijärveltä, jonne matkaa kertyi vajaa seitsemisen kilometriä. Ja matkalle hurjia mäkiä sekä tiukkoja (ja pitkiä) nousuja.. Ensimmäinen varoituskyltti >>vaarallinen lasku>> sai housun puntit tutisemaan, mutta kyllähän noihin alkoi loppua kohden tottua..
Näkötorni vähän eri vinkkelistä!
Saarijärvellä itseämme makkaroilla ja mustikkasopalla huollettuamme jatkoimme sivakointia kohti Karhulahden kotaa, toista ja viimeistä taukopaikkaa. Eväitä (kuumaa mehua, täytettyjä rieskarullia, munkkeja, nokipannukahvia) nautittuamme etsimme taas sopivat ladut ja paluumatka alkoi. Jääladut oli kehnossa kunnossa, mutta kyllä siellä hiihtämään pääsi. Ylämäkiä pyllerrettyämme ja alamäkiä viiletettyämme pääsimme kuin pääsimme maaliin. Kyllä oli voittajafiilis!
Illalla nukkumatti vei mukanaan jo kahdeksalta, ja unta riitti melkein kellon ympäri… Mihinhän seuraavaksi mentäis??
Hirmu-hiihtäjän taidonnäyte (tilanne on lavastettu).
Hiihtämään päästyämme aloimme haaveilla laturetkistä. Ainoa ongelma oli, että meidän komppanialla on käytössä vaan kahdet sukset, joista toiset vapaantyylin sivakointiin. Eihän niillä laturetkiä tehdä, kun monet kylien hiihtoreiteistä on vaan perinteisen harrastajille. Onneksi saatiin lainaan toiset pertsa-sukset (kiitos äiti!) ja päätettiin suunnata samantien laturetkelle. Eväät ja juomista reppuihin, sitten matkaan!
Vielä kuuskilsaa munkille.
Karttoja aamulla tutkiessamme osui silmiin Karhuvuoresta Karhusjärvelle kiertävä latu, mikä parasta: ei tarvinnut palata ihan kokonaan omia jälkiä takaisin vaan päästiin sivakoimaan eri laduilla. Kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt Karhusjärvellä hiihtäen, joten molemmille olisi luvassa uusia maisemia. Retken suurin kompastuskivi meinasi olla Karhuvuoren urheilukentän ja sieltä ladun alkupään löytäminen.. Suksia siinä tovi kanniskeltiin kaduilla ja kierrettiin lenkkiä. Onneksi törmättiin toiseen hiihtohirmuun, joka opasti laduille ja antoipa vielä tuoreimmat tiedot latujen kunnosta. Eikun matkaan siis! Vihdoin.
Taas pitää tankata..
Alkumatka Kalliokoskelle oli kinttuvoimin tehtyä latua, hyvä siinäkin oli hiihtää. Karhusjärven kierros oli hyvässä kunnossa ja saatiin hiihtoseuraakin: parhaimmillaan edessä ja takana oli hiihtäjiä melkein jonoksi asti.. Maisemat oli mahtavia ja vaihtelevia. Välillä sivakoitiin metsän siimeksessä, tuon tuosta tupsahdettiin peltoaukeille, sattuipa muikeita mäkiäkin matkan varrelle. Ladun varrelta löytyi sopivia taukopaikkojakin. Ekat mustikkasopat vetästiin nassuun jo Lasolassa Kirkkolanvuoren viereisellä laavulla. Ei siinä kyllä kovin paljoa kauempaa tarennut ollakaan, kun vähän kävi viima.
Jylhiä mäkiä löytyy ihan läheltäkin.
Kääntöpaikalla saatiin onneksi nauttia lämpimästä hiihtomajasta ihka oikeine munkkeineen päivineen. Syötiin myö siellä omatkin eväät. Ruvettiin siinä majan lämmössä empimään kotimatkaa ja reittiä. Vähän hirvitti, että jos maakaasulinjalla tuulee kovasti vastaan ja sitä rataa. Mentiin kuitenkin, eikä siellä mitään tuullut. Ja Henrillekin löyty puuhaa kun sai laskea maakaasulinjan tolppia ja kaivella lumen alta esiin numeroita :)
Kyllä kannatti lähteä :) Ensi kerralla tilataan vielä vähän aurinkoa kurkistamaan pilvenreunojen takaa..
Kaunista ja keväistä.. parin päivän päästä sato lunta taas sen kymmenen senttiä. 
