Avainsana: hiihto

Pakkanen laski kuin laskikin ja päästiin hiihtoretkelle, meille ihan uusiin maisemiin.Tai tokihan Lemillä on tullut käytyä, vaan ei aiemmin suksien kanssa. Sää oli oikein mukava, ilmassa oli ehkä aavistuksen kevään tuoksua – jos oikein nenä apposellaan haisteli… Sukset toimi (etenkin ylämaissa) poikkeuksellisen hyvin taaksepäin, mutta eipä tuo menoa haitannut. Ladun varrelta löytyi jokaisen aloituspaikan jälkeen muistutuskyltti oikeasta laturetkien hiihtotyylistä: ”Hyvää matkaa! ÄLÄ HÄTÄILE!”

Emme kolunneet ihan kaikkia latuja, jotka hiihtämällä olisi saanut matkaa taittaa n. 37 km. Meidän hiihtolenkki oli parinkymmenen kilsan hujakoissa. Yllättävän liukkaasti kyllä kilometrit taittui, vaikkei juurikaan pitkiä hiihtoreissuja ole tälle vuodelle kertynyt. Lähdettiin liikkeelle Kuukanniemen Lämppäriltä. Ensimmäiseksi suunnattiin Soutlammelle, josta jatkettiin Käpylän kautta Vainikkalan metsästysmajalle. Majalla, noin puolivälissä, pidettiin tauko. Reitti oli siitä hyvin suunniteltu, että matkaa sai itse säädeltyä mieleisekseen eikä tarvinnut hiihtää edestakaisin samoja latuja. Latuverkosto kiemurteli kylien lomassa hyvinkin monipuolisessa maastossa. Reitin varrella oli harjuja, peltoja, metsikköä, järven jäätä.. ja muutama (ei-niin-)vaarallinen laskukin hauskoine kyltteineen. Opasteita seuraten pysyi hyvin suunnassa, vaikka karttaa ei ollutkaan.

Kaikinpuolin mukava reissu.

Voi hyvinkin suositella!

Pakkaslukemat kiri pariin kymmeneen, välillä aurinko lämmitti keliä muutamalla asteella. Ladut oli hyvin kitiät, mutta silti suksittiin. Välillä hiihto muistutti ehkä enemmän suksien kanssa kävelyä luiston ollessa olematon.. mutta täydeltä terältä paistava aurinko sai mielen iloiseksi. Perjantaina ei nähty muita sivakoijia, mutta lauantaina Rokansalon laturetki (ja sen kuuluisat vasta paistetut munkit) oli herättänyt laduille muitakin rohkeita.  Ja ladut (n.12 km) lähti pihapiiristä – voiko paremmin enää olla?

Latu luikerteli aivan uskomattomissa maisemissa. Sukelsi kuusikkoihin, sieltä taas avoimempaan lehtimetsään, välillä poikkesi järven jäälle ja taas mäkeä ylös, halki peltoaukean! Kaikkialla ihana talven hiljaisuus ja paksu lumivaippa. Tämän tästä piti pysähtyä kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta. Metsässä oli paljon eläinten jälkiä, niistä varmuudella tunnistettiin vain kettu, jänis ja hirvi.

Auringonpaisteesta huolimatta kevät pysyi vielä visusti piilossa.

Tästä olikin haaveiltu jo pitkä tovi, nimittäin laturetkestä! Ladut on kyllä olleet olemassa jo pitemmän aikaa, mutta matkakumppani (eli rakas Henri) piteli flunssaa kaverinaan useamman viikon. Eikä laturetki yksin ole kyllä yhtään mitään. Nyt siis kuitenkin päästiin matkaan, aurinkoa olisi tietysti toivonut matkaa viitoittamaan.. Kirkas oli keli kyllä ilman tuota mollukkaakin. Näin alkajaisiksi päätettiin aloittaa rauhallisesti ja sitten pikkuhiljaa taas jatkaa pitempiin seikkailuihin: autolla suuntana Pajarila ja sieltä sivakoilla Karhusjärvelle Kirkkolanvuoren kautta kiertäen. Kaksi tuntia meni hiihdellessä, tauko siihen päälle.

Olipa muuten ihanaa päästä metsien keskelle, ei tarvinnu paljon hymyä etsiä. (Muita kanssahiihtäjiä mein hangon keksimäiset virneet tais ärsyttää, kun laskujen mukaan vastaan tulleista useasta kymmenestä hiihtäjästä alle kymmenen jakso hymyillä takas.. On se hiihto mukava harrastus!) Matkan varrelle sattui myös Mt Toblerone miniatyyrimallina ja paljon lumisia latoja, joista tuli mieleen viime kesän vaellusten suoniittyladot.. Mieli kaipaa jo kovasti metsiin samoamaan!