1. päivä: Aittajärvi – Sudenpesä (14 km)
Kauan odotettu vaellus Saariselälle oli alkamassa. Alunperin tehtiin muutamakin erilainen reittisuunnitelma ja mietittiin kiinnostavinta vaihtoehtoa. Sopivimmaksi lähtöpaikaksi ilmeni Aittajärven parkkipaikka. Aamulla tehtiin mökissä viime hetken valmistelut ja puolen päivän kieppeillä otettiin ensimmäisiä askelia UK-puiston puolella.
Joen ylittämistä kahlaamalla jännitettiin etukäteen jonkun verran. Aiemmin ei olla kahlattu noin vuolaassa virrassa ja opuksissa oli varoteltu veden korkeuden voivan olla mitä vaan. Kahlatessa vettä oli kuitenkin alle polven, joten kuivina säilyttiin jalkoja lukuunottamatta. Vesi oli yllättävän kylmää, nopeasti se turrutti jalat.
Kahlaamon jälkeen meno taittui joutuisasti metsämaastossa aina Maantiekurun nuotiopaikalle asti. Erilaista tästä muuten niin tutusta mäntymetsiköstä teki se, että kun pysähtyi kuuntelemaan – ei kuullut mitään ihmisääniä. Mahtavaa!
Ensimmäiset ja moneen päivään ainoat vaeltajakollegat nähtiin Maantiekurussa. Kolmihenkinen perhe oli reissun viimeisiä ruokia valmistelemassa nuotion ääressä, me taas kokattiin ne ensimmäiset. Siinä ruuan valmistumista odotellessa jutusteltiin ja juttelun edetessä huomattiin heidän kiertäneen lähes samanmoisen lenkin kuin meillä oli aikeissa. Lounashetken kruunasi pannukahvit, jotka saatiin ystävällisesti palan painikkeeksi.
Matka oli tähän saakka ollut melko tasaista, joten käveltiin joutuisaa vauhtia. Ensimmäinen pidempi (joskin loiva) nousu ihastelemaan Seisomakivenselkää palautteli kuitenkin vauhtia vaeltamiseksi ja muistutteli rinkan painosta selässä. Tihkusade ja tottumattomuus rinkan painoon sai muuttamaan suunnitelmia sen verran, että Sarviojan sijaan topattiin matka jo Sudenpesän pihaan ja laitettiin leiri pystyyn. Itse varaustupa oli tyhjänä, eikä sinne illankaan aikana ketään tullut.. Tirsojen jälkeen valmisteltiin ruokaa ulkovaraston lipan alla. Tihkusade tai oikeammin kosteudesta tiheä ilma pyyhälsi aika ajoin leirin yli. Aika pian kömmittiinkin jo makuupusseihin ensimmäisen illan tyypillisissä hämmennyksen ja odotuksen tunnelmissa.
2. päivä: Sudenpesä – Rajankämppä (16 km)
Aamu valkeni samanlaisena kuin ilta hämärtyi (eihän se kyllä oikeasti mihinkään hämärtynyt ja siksi miun kello olikin tällä reissulla vähän sekasin), eli kosteana. Yöllä kuului satelevan vähän enemmänkin. Aamupalastelun jälkeen purettiin leiri ja pakattiin rinkat uutta päivää varten. Henrin kehittelemä teltan linkous-systeemi osoittautui oivaksi tavaksi kuivata märkää telttaa ennen pakkaamista ja sitä käytettiin myöhemminkin.
Alunperin ajateltiin kulkea lähinnä polkuja pitkin, sillä aiempaa kokemusta erämaavaelluksista ei oikeastaan ole. Tästä poikettiin jo toisena päivänä, kun ymmärrettiin että suunnistustaitoisena maalaisjärkeä käyttäen ja hyvässä säässä vaeltaminen ei ole kuitenkaan niin haastavaa. Emme halunneet kulkea samaa satulan ylitystä moneen kertaan, joten oikaistiin matkaa kurua pitkin. Polun alkuja ja pätkiä näkyi siellä ja täällä, moni muukin oli siis aikojen saatossa käyttänyt samaa reittiä.
Yöllinen sade oli kastellut tehokkaasti polunvarsien varvikot ja varmisti näin lahkeiden sekä kenkien märkyyden aina Maantiekuruun saakka. Siellä lounasta laittaessa taivas alkoi repeillä ja paikoin näkyi sinistäkin taivasta. Metsäkin alkoi hiljalleen kuivaa.
Lounaan ja hiertymien ensiavun jälkeen matka jatkui kohti Pälkkimäojan laavua ja itse ojaa. Teen mittainen paussi ja vähän maastotiedustelua veden äärellä. Meillä kotona ojiksi tavataan kutsua vähän pienempiä uomia, joten kahluuhommiksihan se meni taas. Nyt tosin säilyi crocsitkin kuivina, vaikka ne varmuudeksi jalkaan vaihdettiinkin.
Päivän viimeinen etappi Luirojärveä kohden taittui joen vartta myötäillen ja maisematkin muuttuivat hiljakseen vähän lappimaisemmiksi. Tuntureiden lakia alkoi tupsahdella horisonttiin ja polun varrelle jäi monenlaisia merkkejä poronhoidosta ennen ja nyt. Henrin rinkka painoi harteita, pakkaaminen ei ollut onnistunut parhain päin teltan roikkuessa alhaalla ja ulkona. Seuraavalle siirtymälle mietittiin uudenlaisia järjestyksiä.. Perille kuitenkin päästiin ja täälläkin saatiin olla ihan omassa rauhassa. Muita ihmisiä ei näkynyt, vaikka saunan lämmityksen savut tuoksuivat nenään paljastaen ettei täällä ihan yksinään oltu.
Pulahtaminen Luirojärvessä virkisti ja kun sen päälle söi vatsan täyteen hyvää ruokaa, niin eihän sitä enää paljon muuta tarvinnut: olo oli täydellinen!
Tässä vaiheessa voisi jo kirjoittaa vähän huomioita tämän retken ruokahuollon eroista aiempiin pitkiin vaelluksiin. Erona edellisiin oli se, että meillä oli reilusti ruokaa mukana ja se oli kunnollista. Joka päivälle oltiin varattu lounaaksi ”pikaruokaa” eli sitä lisää-kiehuva vesi-odota-ja -syö ja tämä osoittautui toimivaksi tavaksi tankata energiavarastoja kesken taipaleen ja taukoilla samalla. Illalla tehtiin lisäksi toinen lämmin ruoka, jossa käytettiin valmispohjia lisien niihin itse soijaa, linssejä, makaronia , riisiä, ynnä muuta. Päivän mittaan syötiin tietysti välipalojakin. Yksikään ruoka ei jäänyt syömättä eikä ruokailujen jälkeen ollut nälkä. Vähän tuli naureskeltua esimerkiksi Karhunkierroksen menuulle… No, onneks ollaan näköjään opittu jotain.
3. päivä: Sokostin huiputus (13 km)
Jännityksellä odotettiin, millainen sää on vastassa teltan ovea raottaessa. Tarkoituksena oli nimittäin kavuta Sokostille eikä sinne sateessa kannata lähteä. Keli oli kuitenkin mitä mainioin ja jalatkin tuntui ihmeen kevyiltä eilisen jälkeen. Useinhan kolmas päivä on niitä rankimpia?! Aamupalaksi keiteltiin Rajan kämpässä puurot ja nautitiin ruisleivästä ruhtinaallisesti SEKÄ meetvurstin ETTÄ sulatejuuston kanssa. Mitä juhlaa!
Ensin oltiin ajateltu, että lähdetään matkaan vasta lounaan jälkeen. Olo oli kuitenkin niin pirteä, että lähdettiin samantien aamiaisen päälle täysin vatsoin. Otettiin mukaan vain tärkeimmät eli juomista, välipalaa ja kamera. Niin ja tietysti puhelin viestien lähettämiseksi kotijoukoille ja gepsi kätkön löytämiseksi.
Matkalla nähtiin kiirunaemo poikasineen sekä riekkoja. Muuten eläimiä oltiinkin nähty kuukkeleita ja muita pikkulintuja lukuunottamatta melko vähän, poroja ei vielä yhtään. Tehtiin huipulle oma reittivalinta ja huipulla ihasteltiin maisemia sen aikaa mitä tarkeni. Raikas tuuli piti huolen siitä, että järin kauaa ei tarvinnut ympärilleen katsella. Kätkön kautta kierrettiin takaisin laaksoon, joten samoja jälkiä ei tarvinnut tänäänkään kävellä.
Nälkä alkoi jo tuntua sisuksissa, joten marssittiin melko ripeää tahtia takaisin leiriin. Valmistettiin lounasta ennen päivätorkkuja ja päivällistä niiden jälkeen. Lokoisasta leirielämästä nautiskeltiin taas kunnes uni vei voiton..
Tänäänkin käytiin täyttämässä vesivarantoja lähimmässä virtaavassa joessa – Luirojärven vesi oli leväistä. Onneksi oltiin varattu mukaan useita vesipulloja, vaikka niitä meille normaalista poiketen oli kyllä tavallista vähemmän. Lapissa tietysti vesi on puhtaampaa, mutta nytkin matkalla näkyi kuivuneita lampia ja joen uomia. Vähän ihmetytti viimeisenä päivänä vastaantullut porukka, joka taivalsi ilman vesipulloja pelkkien kuksien varassa – kova oli kysyntä lähimmälle vesipaikalle.. Mutta niinhän se tuttu toteamus kuuluu, että jos matkalla on epämukavaa, niin leirissä nauttii mukavuudesta. Ehkä sitä siis jatkossakin kehtaa kantaa vähän ylimääräistä taakkaa?
4. päivä: Rajankämppä – Sarvioja (17 km)
Rinkat kuntoon, leiri purkuun ja matkaan. Tavallaan alkoi paluumatka, sillä Luirojärvi oli tämän reissun kaukaisin kohde. Ei oltu kuitenkaan menossa vielä suorinta tietä takaisin (joskin siitäkin tuli toisen meistä haaveiltua rinkan kurittaessa hartioita) vaan muutamaksi yöki Sarviojan kämpän pihaan.
Paluumatka taittui tutuissa maisemissa, nyt siis vain toiseen suuntaan. Matkalla hämmästeltiin vastaantulleita ihmisiä (kun ei oltu nähty sellaisia vähään aikaan), kahlattiin toistamiseen Pälkkimäojan yli (nyt jalat märempinä), lounastettiin Maantiekurussa ja paikattiin hiertymää (sitä samaa).
Kuru-oikaisu oli nyt helpompi tehdä, koska keli oli kuivempi ja reitti valmiiksi tuttu. Sudenpesän jälkeen tarvottiin vielä reilu kilometri Sarvijoen vartta kohti leiripaikkaa. Ihmeen pitkältä se matka tuntuikin, mutta perillä mainio leiripaikka palkitsi reissaajat. Paikalla tuntui olevan vilskettä, mutta onneksi saatiin telttamme rauhalliseen sopukkaan vähän kauemmas muista.
Ilta meni peseytyessä, ruokaillessa ja oleskellessa. Kömmittiin tänäänkin makuupusseihin melko aikaisin (kahdeksalta) ja kuunneltiin pitkään muiden yöpyjien halonhakkuuta ja puiden sahausta. Kuulosti lähes kilpavarustelulta ja melkein piti mennä katsomaan millaiset kokot siellä roihuaa.. Jotenkin sitä on itse vältellyt turhaa puiden käyttöä, vaikka niitä siellä halkovarastossa paljon olisikin.
5. päivä: Ukselmapään huiputus (17 km)
Pitkien unien jälkeen noustiin pirteänä uuteen aamuun. Illalla oltiin suunniteltu seuraavan päivän retkeä. Päätavoitteena olisi Paratiisikuru, mutta itseäni kiehtoi nähdä myös Pirunportti ja ehkä Lumikurukin. Pakattiin mukaan kevyt rinkka lounastarpeineen ja suunnattiin crocsit jalassa kohti Sarvijokea. Huih, onneks joki ei ollut yhtä leveä kuin Suomujoki – vesi oli nimittäin lähteiden vuoksi monin verroin kylmempää..
Paratiisikurun kauneudesta oltiin luettu opuksista etukäteen, mutta itse koettuna maisemat olivat vieläkin upeammat. Varsinainen keidas keskellä karua tunturimaisemaa.. Kuru tarjosi aperitiiviksi runsaasti hilloja ja lounaan jälkeen lähdettiin kapuamaan Ukselmäpään rinnetta ylös. Olin onneksi ”oman osuuteni” rinkan kantamisesta tehnyt ja sain kavuta kevyin kantamuksin. Maisemat tunturin laella aukesivat huikeina – ehkä jopa hienompina kuin muutaman metrin korkeammalta Sokostilta. Ei voinut kuin tämän tästä pysähtyä ihailemaan ympäröivää erämaata..
Pirunportti jökötti kaikessa jylhyydessään kurun porttina, sitä ennen tein kakka ja karva tutkimuksia edellistalvena kuolleen porovasan jäänteillä. Jatkettiin matkaa kohti Lumikurua, jonne ei kuitenkaan loppujen lopuksi menty. Ylitettiin Ukselmapää laen kautta ja sieltä edelleen Lumipäälle ja sen rinteitä alas Paratiisikuruun. Matkalla taivas alkoi revetä pilviverhostaan ja sinitaivas mollukoineen otti vallan. Muutaman kerran otettiin lepiä tunturivarvikossa taivaankantta ihastellen ja tuntureita kuunnellen. Paluumatkalla leiriin nähtiin reissun ensimmäiset porot.
Loppumatka tuntui jatkuvan ikuisuuden, mutta taas kerran kävi kuten aina vaelluksilla: kun leirissä vatsa täynnä kellahtaa kyljelleen ja kun siitä tovin torkuttuaan nousee ei taas tunnu että mitään olis tehnytkään! Laitettiin vielä tälle päivälle kolmaskin ruoka (vararuoka, jota emme myöhemmin tarvitsisi) ja muisteltiin päivän huikeita maisemia. Todettiin melkein yhteistuumin tämän olleen ehkä vaellushistoriamme paras päivä.
Tänä iltana nukkumaan käydessä ei ollut halkovarustelua, vaikka kämpällä porukkaa olikin taas melko paljon..
6. päivä: Sarvioja – Aittajärvi (15 km)
Heräsin yöllä melko varmana siitä, että olisi jo kohta aamu. Henri ei ollut samaa mieltä. Kellon tarkastelu osoitti sen olevan 1.58, joten pitihän sitä vähän yrittää vielä nukkua. Yö oli muuten reissun kylmin ja Henrinkin kaivoi vaatepussistaan lisää lämmikettä. Itse en harmikseni vieläkään päässyt pukemaan uusia ”termopöksyjäni”.
Aamulla vastassa oli kuulas sää, joka antoi aavistuksia elohopean noususta hellelukemiin. Onneksi muuten sää on ollut erinomainen eikä liika lämpö ole haitannut matkan tekoa. Hiki kasteli selät jo ensimmäisessä nousussa, vaikka lähdettiin liikkeelle t-paidassa.
Matka kohti sivistystä taittui tasaiseen tahtiin. Maisemissa ei suurta ihmettelemistä ollut, sillä kuljimme ensimmäisenä päivänä samaa polkua toiseen suuntaan. Kävellessä oli hyvä muistella vaelluksen antia ja kaikkea sitä tunneskaalaa mikä viikon mittaiseen vaellukseen kuuluu. Yhtä aikaa odotti suihkua ja muita sivistyksen ihmeitä ja samalla toivoi että saisi vielä pikkuriikkisen nauttia luonnon rauhasta ja siitä tunteesta minkä vain rinkan kanssa tarpoessaan saa. Onnistunut retki kaiken kaikkiaan, hyvin onnistunut.