”Erämaa, erämaa, erämaa, edessä ankara erämaa..”
Mein erämaaneitsyys on mennyt. Jee! Lähdettiin liikkeelle Sulaojan P-alueelta. Lyhyen tiemarssin jälkeen siirryttiin mönkijänuraa kohti erämaata ja uran loputtua tehtiin omat polkumme. Kaiken kaikkiaan oltiin kolme yötä, joista kaksi samaisella paikalla Nirvajoen laaksossa. Tässä kokemuksia mein molempien näkökulmasta valokuvien kertomana.
Yhdenlainen tarina Muotkasta..
Alkuun vähän jänskätti, kuinka pärjätään erämaassa ilman minkäänlaisia rakennettuja puitteita ja valmiita polkuja. Hyvin me pärjättiin. Ollaan ihan noviiseja vielä kulkijoina, mutta ehkä onkin hyvä kun tiedostaa sen? Reissun aikana tuli taas selailtua päiväkirjamerkintöjä retkiltä ja oli tosi ihanaa huomata, että aika isoja harppauksia ollaan otettu eteenpäin noilta alkuajoilta. Silloin merkitsi enemmän kilometrit ja suunnitelmissa pysyminen. Nyt ymmärretään paremmin, että pohjimmiltaanhan se vaeltaminen on siirtymistä paikasta toiseen just sieltä mistä milloinkin haluaa mennä, pysähtymistä silloin kun huvittaa ja nukkumista koko päivän, jos niikseen haluaa. Taitaa saada jo vähän enemmän tästä retkeilystä irti? Joku joskus taisi retkipoluilla mainita jotain, että nuorempana sitä on niin kiire joka paikkaan. Ehkä sitä on sitten sopivasti vanhentunut?!
Laitan tähän alkuun jo heti kuvan siitä, mikä tunnelma reissulla vallitsi. Me rentouduttiin! Käveltiin kilometreissä vähemmän, mutta nähtiin tuplasti enemmän. Välillä pysähdeltiin ihailemaan paikkoja, usein myös painettiin istuinluut mättääseen tai kivelle. Jo toisena vaelluspäivänä pää oli niin tyhjä kaikesta, että vaikka kuinka yritti saada ajatuksen päästä kiinni ei se oikein tohtinut onnistua. Ihana tunne.
Tää on yks esimerkki siitä, mitä näkee kun kulkee rauhassa ja pysähtelee. Eläimiä. Erämaassa kulkiessa eläimiin pääsee tutustumaan ihan eri tavalla, kuin esimerkiksi merkityllä retkialueella tai kansallispuistossa. Tässäkin nää porot kulki meistä oikealla vähän alarinteessä, valmiina jolkottamaan pakoon jos annetaan siihen aihetta. Kuljettiin pitkään tunturinummea yhdessä, kunnes porot päätti siirtyä puron yli seuraavalle tunturinummelle (se kävi muuten niiltä vähän kätsemmin kuin meiltä ;)). Laumaa seuratessa erotti hyvin hirvaan paimentamisen ja miusta näytti myös yksi vaalea vanhemman oloinen vaadin olevan vahtimisvastuussa. Sen vasakin käyttäyty ihan eri tavalla kuin muiden. Kaikkiaan poroja oli ainakin 18, en oo koskaan luonnossa nähnyt noin suurta tokkaa, aina vain muutamia kerrallaan.
Alkuun jo laitoinkin, että jonkin verran etukäteen pohdin pärjäämistä ilman rakennettuja puitteita. Näin jälkeenpäin se oli tietysti ihan turhaa, paremminhan siellä pärjäsi. Ja ihanaa oli se rauha ja hiljaisuus, kun ei kuulunut puun hakkaamista tai tunturin huipuilta ei pystynyt laskemaan kymmeniä nuotipaikkoja. Huomasi olevansa yksin (no, oli siellä takuulla muitakin, mutta ei samoilla huudeilla) 
ja se sai taas muistamaan kuinka pieni sitä itse onkaan suuren maailman pyörteissä (joo, melko imelää..). Onnistuttiin leiripaikkojen valinnassa hyvin, tää toinen (kuvassa) siellä Nirvajoen rannassa oli vielä parempi. Meillä oli oma kylpylä ja sään tiedustelumäki ja kaikki. Oltiin ihan herran kukkarossa..
Tässä vieressä paremmin kuvaa mein kylpylästä ja koska tässä blogissa ei ole ikärajaa, niin siksi vähän kiltimpi nakukuva jokiuinnista. Tää on aamu-uinnilta (enempi mallia kyykkypulahdus) auringon lämmittäessä ihanasti ihoa kylmän porekylvyn jälkeen. Puro tarjosi myös vettä juotavaksi ja talousvedeksi. Ja hei, me ei kannettu nyt mukana vettä koko armeijakunnalle! Pieni ja hyvin hallittu riski siis ;) Täytyy kyllä myöntää, että ekan päivän kuivien uomien jälkeen vähän pihistelytti vedessä. Onneksi löytyi näitä oikein pulppuaviakin jokia. Purojen varsilla kulki muuten aina porojen polkuja, joita pitkin pääsi etenemään paikoin aika hyvin.
Säiden suhteen meillä oli taas enemmän tai vähemmän tuuria. Aluksi oli sopivasti vähän viileämpi pilvinen päivä, sitten vältyttiin ukkosmyrskyiltä ja saatiin osaksemme vain kevyehköt sadekuurot.
Sateen vuoksi (vai ansiosta?) kolmannen päivän huiputusretki vaihtui leirissä oleiluun. Kuvasin videopätkänkin, jossa taisi olla kerrontana jotenkin näin: ”..tänään on satanut ja me ollaan nukuttu. Kun on ollut poutaa, ollaan syöty ja ihailtu maisemia. Ja sitten me ollaan taas menty nukkumaan. Mukava päivä!” Ei me sentään koko päivää nukuttu, vaikka aika monet päiväunet tulikin nautittua. Onneksi kannettiin rinkoissa lisäpainona erilaisia pelejä, ristikoita, pelikortit, luontokirjaa ja sen sellaista telttapuhdetta. Parempi luontokirja meni tilaukseen ja totesin myös, että onneksi en ottanut käsityötä mukaan metsään. On ihan hyvä osata olla vaan..
Maisemat oli mahtavia. Ei niin jylhää kuin Saariselällä, piirteet oli kaikin puolin pehmeämmät. Kesätunturit, kuten Henri ne nimesikin. Ihania laajoja tunturinummia ja tiheitä (ei niin ihania) joenvarsikoivikoita. Kuljettiin paljon avotunturissa, siellä eteneminen oli vaivattomampaa.
Eka erämaaretki heitetty, varmasti monen monta vielä edessä. Kun osaisi päättää minne ensi kesänä suuntaisi. Ja ne ulkomaanmatkasuunnitelmat kariutu kyllä kokonaan :D
Ja sitten toisenlainen tarina…
”Erämaa, suuri suunnaton siellä rauha vielä on tuo erämaa vaik’ on unta vaan, niin siellä uudestaan mä rauhan saan.”
Viimevuotisesta UKK-puiston kierroksesta jäi päällimäisenä mieleen näkymä Ukselmapään ylängöltä. Näkymä kohti Venäjän rajaa, jossa vaeltajien valtateitä ei enää ole siinä määrin kun lähempenä tunturikeskuksia. Ahdistavan kiireisen kevään ja alkukesän jälkeen nämä ajatukset olivat jo osin vaipuneet unholaan. Pakkausvaihe Saariselän välipysähdyksessä ei ainakaan vähentänyt tätä ahdistusta, joten omat vaellusfiilikseni eivät olleet kovin korkealla Sulaojan parkkikselle tultaessa. Kaikesta huolissaan olevana henkilönä minua hieman askarrutti auton jättäminen tällaiseen paikkaan.
Liikkeelle lähdön jälkeen ahdistus alkoi kuitenkin pikku hiljaa vähentyä ja matka kohti tunturiylänköä sujui melko mukavasti. Eihän tämä nyt niin raskasta ollutkaan (lue selitys lopusta). Karigasjoen ylityksen jälkeen kipuaminen jatkui kohti korkeuksia, tosin leppoisasti polkua pitkin. Joskus on tullut tässäkin blogissa tullut mainittua, että seikkailu alkaa sitä hetkestä kun polut päättyvät. Nyt se alkoi jo sitä ennen – yöpaikan metsästyksellä. Soistunut puron uoma on keskimäärin sen näköinen kun kartta kertoo. Heinäkuun lopussa ollaan kaukana niistä vesimääristä, jotka tekee puron kartalle. Käyristä erotettiin kyllä uomat, mutta missäs se vesi on? Lisäksi 1:50000 kartalla arvioitiin matkat joko liian pitkiksi tai lyhyiksi. Lopulta ensimmäinen yöpymispiste löytyi sekä paljakan reunasta että kartalta. GPS on hyvä apuväline, myös yöpaikan metsästyksessä, löytää nimittäin rinkat helposti.
Toisen vaelluspäivän aamu valkeni pilvisenä – samasta kohdasta, johon edellinen ilta oli jäänyt. Se rutiinien puute, joka näkyi pakkaamisessa, ei häirinnyt enää leiripuuhissa. Sanattomasta sopimuksesta meiltä löytyy kyky lukea toisen ajatuksia, niin syömisen, juomisen, petipahnojen virittelyn tai lähiympäristön tutkailun osalta. Hieno tunne! Koko ajan tuntui siltä, että ahdistus helpotti – vaikkakin mietin aika ajoin autoa!!! Onhan se meille tietysti tärkeä….
Molempina tunturipaljakkapäivinä (2. ja 4.) keskityin ennen kaikkea tyhjentämään ajatuksia. Muotkan avaruus on siihen mitä parasta lääkettä. Olen aina pitänyt paikoista, joista voi nähdä ja havainnoida. Uteliaisuus pistää liikkeelle, katsomaan mitä kukkulan takaa löytyy ja mitäköhän tuolla joen mutkassa on? Siinä missä Anna keskittyi havainnoimaan luontoa kaikilta osin, mie tykkäsin katsella kaukaisuuteen. Luulenpa kuitenkin, että terapeuttinen vaikutus oli molemmille sama. Rentoutumisen huipentuma tulee silloin, kun olo ei ole enää tyhjin. Se tulee silloin kun tuntee, että syksy saa tulla. Anna on ehkä aiemmin jo kirjoittanut, että nukuttiin paljon. Nukuttiin todella paljon, syötiin, kahviteltiin ja taas nukuttiin. Mistä sitä unta riittikin?
Muotka toi minulle lisää nälkää. Nähdä erämaita ja pysyä kaukana turistirysistä. Muotkan parhauksiin kuului tyhjyys. Muutaman ihmisen lisäksi näkyi vain alle kymmenen roskaa. Muotka toi fiiliksen, ettei ulkomaille kannata mennä. Käytännön opit – rytmitä reitti vesilähteiden mukaan, käytä aikaa yöpaikan valintaan, ota mukaan yhdet lisävillasukat, älä ota mukaan muita sukkia, ota mukaan vain kaksi t-paitaa. Huolehdi itsestäsi ja Annasta, anna auton olla ;)
Ai niin se selitys alun helppoudelle: pelkkää alamäkeä Karigasjoelle ;)
(Tarinat on kirjoitettu ja kuvat valittu toisistamme tietämättä. Sama matka, kaksi matkaajaa – ihan erilainen kokemus. Ja silti yhdessä. Vähän ku avioliitto..)
Itse kipusin vaaralle keskiviikkona, yhtä aikaa auringon kanssa. Alaskin mentiin samaa matkaa. Päivän pituus ei päätä huimannut, mutta olipahan ihana nähdä, että aurinko on vielä elossa! Kyllä se vaan kummasti saa heti hymyn huulille ja silmiin asti… Outo pallo.
Tykkyä oli kertynyt alaskin jo aika paljon, mutta vaaran laelle sitäkin enemmän. Taikametsää. Ja ihanan hiljaista.
Toinen valloitus tehtiin Henrin kanssa yhdessä perjantai-iltana. Maisemia ei silloin nähnyt, mutta kuultiin joulun avauksen ilotulitukset ja nähtiin kirkonkylän valot.
Kaunis talvi!
iime vuonna oltiin ekaa kertaa Retki-Rogainingissa Sappeella. Sieltä päällimmäiseksi muistoksi jäi hieman yli-innokas järjestelytaho, sateinen keli ja surkea reittisuunnittelu. Tätä kokemusta on ruodittu tässä blogissa jo aiemmin, joten ei siitä sen enempää. Tälle vuodelle alla oli KevätRogaining, Salpaus, Fillari-rogaining ja vielä Pyöräretki, joka on tosin hieman eriluonteinen. 1:50000-peruskartalla oli harjoiteltu lisäksi suunnistusta Muotkan erämaassa eli pohja oli kunnossa. Viime vuoden tapaan osallistuttiin 8 tunnin sarjaan, joka ei ole virallinen SM-kisa. Ainakaan vielä meillä ei ole tuohon 24 tunnin sarjaan mitään asiaa eikä oikein innostustakaan. 8 tunnin sarjassa kaikki kilpailevat samassa sarjassa, eli 2-5 hengen joukkueissa.
