Vaikka tuisku, viima käy, en koskaan lähde mä pois.
Meidän osalta Lappi jätti yhteisen pysyvän jäljen vuonna 2010 ja sen jälkeen ollaan käyty Lapissa vuosittain. Vähintään kerran, mutta useimmiten monta kertaa. Hyvän kun löytää, niin miksipä sitä vaihtamaan. Tämän syystalven lomalla suunnattiin Saariselälle, josta on tullut meille lopulta ehkä se tärkein tukikohta. Ei vähiten viereisten kansallispuistojen vuoksi, mutta muutenkin. Täällä on hyvä levätä ja kerätä voimia tulevaan. Ainakin niin kauan kunnes voidaan jäädä pysyvästi.
Tähän aikaan vuodesta Lappi on sininen. Valokuviin ei saa talteen sitä oikeaa väriä, mutta sininen se on. Valoa on, lunta on ja aurinkokin jaksaa juuri ja juuri nousta horisontin yläpuolelle. Tällä kertaa lumimäärä ja maasto täsmäsivät. Kolmekymmentä senttiä uutta lunta, jonka joukossa ainakin yksi kovempi nuoskattu kerros. Liukulumikenkien kannalta parempaa ei voi toivoa, varsinkin kun Saariselällä pahimmat rakkakivikot voi välttää helposti.
Minulla oli ensimmäisestä päivästä alkaen päähänpinttymänä nousta Vahtamapään rinteelle. Umpihankimatkaa tulisi pelkästään menomatkalla noin 5 kilometriä. Sinne muuten mentiin. Päivä kerrallaan tehtiin latuverkostoa. Ensin 2,8 km, sitten 3,2 km ja lopulta itse Vahtamapäälle. Loput päivät laskeskeltiin ja hiihdettiin Laaniojan varressa. Hyvin levänneenä (!) jaksaa taas vuoden pimeimmän ajan yli. Viime keväästä poiketen meillä ei taida olla vaikeuksia valita hiihtoloman suuntaa? Kiitos Maija ja Jussi, ilman teitä emme olisi olleet täällä.
Kohti Vahtamapäätä, joka näkyy taustalla.
Hiljaisuus.
Latua, latua.
Liukulumikenkä (suksi) jättää näyttävän, mutta pehmeän uran uuteen lumeen.
Välipäivänä on aikaa huiputtaa Kiilopää ja tiirailla kohti Sokostia.
Vihdoin Vahtamapään rinteellä.
Päivän valoisin hetki.
Huiputtajat koolla Kiilopään huipulla.
Nattaset ja kaukaiset Sompion maat.
Kaunispään kauneutta ihailemassa.
Matka jatkuu Laaniojan vartta.
Evästauolla metsän siimeksessä.
”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” (A. Hellaakoski).
Laaniojakin pyrkii jäähän, yli ei pääse enää eikä vielä.
Etiäpäin, sano Henri lumessa.
Prospektorin kaivoksella ei ollut hetkeen käynyt ketään.
Kotia kohti, pikku hiljaa.
Mieleenpainuvin näkymä.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll’ on myötä,
kun latu on aukaistu edessään –
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens’ itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.
(E. Leino)
