vaarat – Meiän metsä

Aivan mökkipaikkamme kupeessa kohoaa Romakkavaara, joka koostuu ainakin kahdesta eri huipusta, Kuusi-Romakasta (285 m) ja Mänty-Romakasta (272 m). Iltapäiväretki lähivaaralle kuulostaa lähes vaarattomalta idealta. Menoksi siis.

Viime vuosina ei ole tullut tehtyä pidempiä vaelluksia tai edes retkiä. Meille aika tyypilinen retken pituus on ollut 4-8 km. Yli 10 km päiväretkiä on ollut todella vähän.

Löydettin autolle paikka metsäautotien varresta vaarojen välisestä maastosta. Ilman sen suurempia suunnitelmia lähdettiin etenemään. Reitti oli merkitty, mutta nähnyt parhaat päivänsä aikapäiviä sitten. Pitkospuut olivat paikoin huonoja ja täälläkin vesi tietysti korkealla. Ensimmäinen vastus koettiin vajaan kilometrin patikoinnin jälkeen, kun vesi oli tulvinut pitkosten päälle enemmän kuin kengän korkeudelta. Itse olin jo kääntymässä takaisin ja lähtemässä etsimään uutta reittiä metsiä pitkin. Annan luonteeseen ei kuulu periksi antaminen, joten kyllä tähän joku keino keksitään. Rikkinäisestä reittiopasteesta tuli silta ja yli mentiin.

Reitti vei kodan ja monen mutkan kautta kohti Mänty-Romakkaa. Viikon rasitukset alkoivat näkyä ja kuulua. Neljän kilometrin ja reilun tunnin jälkeen alkoi tulla mieleen ajatus, että tämä ei taidakaan olla ihan lyhyt lenkki. Mänty-Romakan näkötorni on purettu, mutta alarinteestä löytyi meille taukopaikka, jos nautittiin pienet eväät. Jotain on matkan varrella opittu, koska meillä oli eväät, vaikka tämän piti olla vain lyhyt lenkki.

Mänty-Romakan rinteiltä avautui näkymät auringonlaskuun, joka jää taatusti mieleen vielä pitkäksi aikaa. Mahtavaa! Kyllä täältäkin pois päästään, kunhan nyt taas löydetään sinne polulle. Lisää hienoja näkymiä tuli vastaan matkan edetessä. Toinen taukopaikka (loput eväät) löydettiin Pataässänojassa olevan kosken yläpuolelta. Illan hämärä alkoi jo vallata metsän, mutta meillä oli lamput mukana, joten ei hätää.

Kahdeksan kilometrin kohdalla jouduttiin tekemään meille tyypillinen ratkaisu. Peruskartan polku-uraa ei käytännössä ollut enää näkyvissä ja koko luontopolkua ei haluttu lähteä kiertämään (15 km). Motto: Metsässä kulkemiseen ei tarvitse polkuja, eikä opasteita. Kuusi-Romakan huipulla on useampikin masto, joiden punaiset valot ohjasivat meitä kun majakat. Vaaraa ylös kivutessa tuli hetkittäin erinomainen fiilis, tällaista enemmän. Myö ollaan parhaimmillaan tiiminä juuri tällaisissa tilanteissa. Eteenpäin!

Loppupätkä olikin helppoa paluuta metsäautotietä pitkin. Mastolle menee aina jonkinlainen ajettavissa oleva tie. Niin täälläkin. Lyhyestä iltakävelystä tuli melkein 12 km ja 4 tunnin pituinen samoilu pitkin vaaroja. En vaihtaisi tästä retkestä pois ainuttakaan minuuttia tai metriä.

Ja mikäs on pidellessä näissä maisemissa.

Tyytyväiset, vaikka hieman jo rasittuneet matkakaverit.

Tämän jälkeen maisemia oli hankalaa kuvata, kun ei erottanut mitä siellä on. :)

Sijainti: Romakkavaara(t), Pello & Ylitornio.

ETRS89 (~WGS84)

66° 40,37960′, 24° 38,86616′

Tästä kesästä voisi kirjoittaa monta tarinaa. Koska omassa blogissa saadaan itse valita mitä tehdään, niin päätettiin keskittyä siihen mielenkiintoisimpaa tulokulmaan, muinaisvuoristoihin ja -rantoihin (hih, mie päätin). Kesälomareissulla on etsitty ja löydetty meille uusia muinaisvuoristojen jäänteitä ja kivikkoisia merenrantoja. Meillä kun ei lomalla ole kiire, nii mennää sieltä missä on jotain kiinnostavaa. Ei oo ruuhkia, eikä kyllä oikein mitään palveluitakaan. Onneksi on trangia, jääkaappi ja reilusti reipasta retkimieltä. Muutenkin kun tykätään olla enimmäkseen kaksisteen.

Suomessa on laskutavasta riippuen noin 30 yli 1000 metriin ylettyvää tunturin huippua. Myö ei olla Käsivarren tuntureita juuri koluttu ja siksi mieluisimmat maisemat löytyvät ihan muista vuoristoista. Ihan kaikista paikoista ei tullut otetuksi kuvia tai videota, mutta tässä jotaikin viime kuukausien maisemista ja paikoista (merenpinnan yläpuolella lyhennetään kaiketi mpy., mutta m.p.y näyttää arvokkaammalta). Julkaisen vähän myöhemmin myös aika meiän näkösen videonkin aiheeseen liittyen.