vaellus – Meiän metsä

Muotkan erämaassa 29.7.-1.8.2014

”Erämaa, erämaa, erämaa, edessä ankara erämaa..”

Mein erämaaneitsyys on mennyt. Jee! Lähdettiin liikkeelle Sulaojan P-alueelta. Lyhyen tiemarssin jälkeen siirryttiin mönkijänuraa kohti erämaata ja uran loputtua tehtiin omat polkumme. Kaiken kaikkiaan oltiin kolme yötä, joista kaksi samaisella paikalla Nirvajoen laaksossa. Tässä kokemuksia mein molempien näkökulmasta valokuvien kertomana.

Yhdenlainen tarina Muotkasta..

Alkuun vähän jänskätti, kuinka pärjätään erämaassa ilman minkäänlaisia rakennettuja puitteita ja valmiita polkuja. Hyvin me pärjättiin. Ollaan ihan noviiseja vielä kulkijoina, mutta ehkä onkin hyvä kun tiedostaa sen? Reissun aikana tuli taas selailtua päiväkirjamerkintöjä retkiltä ja oli tosi ihanaa huomata, että aika isoja harppauksia ollaan otettu eteenpäin noilta alkuajoilta. Silloin merkitsi enemmän kilometrit ja suunnitelmissa pysyminen. Nyt ymmärretään paremmin, että pohjimmiltaanhan se vaeltaminen on siirtymistä paikasta toiseen just sieltä mistä milloinkin haluaa mennä, pysähtymistä silloin kun huvittaa ja nukkumista koko päivän, jos niikseen haluaa. Taitaa saada jo vähän enemmän tästä retkeilystä irti? Joku joskus taisi retkipoluilla mainita jotain, että nuorempana sitä on niin kiire joka paikkaan. Ehkä sitä on sitten sopivasti vanhentunut?!

Laitan tähän alkuun jo heti kuvan siitä, mikä tunnelma reissulla vallitsi. Me rentouduttiin! Käveltiin kilometreissä vähemmän, mutta nähtiin tuplasti enemmän. Välillä pysähdeltiin ihailemaan paikkoja, usein myös painettiin istuinluut mättääseen tai kivelle. Jo toisena vaelluspäivänä pää oli niin tyhjä kaikesta, että vaikka kuinka yritti saada ajatuksen päästä kiinni ei se oikein tohtinut onnistua. Ihana tunne.

Tää on yks esimerkki siitä, mitä näkee kun kulkee rauhassa ja pysähtelee. Eläimiä. Erämaassa kulkiessa eläimiin pääsee tutustumaan ihan eri tavalla, kuin esimerkiksi merkityllä retkialueella tai kansallispuistossa. Tässäkin nää porot kulki meistä oikealla vähän alarinteessä, valmiina jolkottamaan pakoon jos annetaan siihen aihetta. Kuljettiin pitkään tunturinummea yhdessä, kunnes porot päätti siirtyä puron yli seuraavalle tunturinummelle (se kävi muuten niiltä vähän kätsemmin kuin meiltä ;)). Laumaa seuratessa erotti hyvin hirvaan paimentamisen ja miusta näytti myös yksi vaalea vanhemman oloinen vaadin olevan vahtimisvastuussa. Sen vasakin käyttäyty ihan eri tavalla kuin muiden. Kaikkiaan poroja oli ainakin 18, en oo koskaan luonnossa nähnyt noin suurta tokkaa, aina vain muutamia kerrallaan.

Alkuun jo laitoinkin, että jonkin verran etukäteen pohdin pärjäämistä ilman rakennettuja puitteita. Näin jälkeenpäin se oli tietysti ihan turhaa, paremminhan siellä pärjäsi. Ja ihanaa oli se rauha ja hiljaisuus, kun ei kuulunut puun hakkaamista tai tunturin huipuilta ei pystynyt laskemaan kymmeniä nuotipaikkoja. Huomasi olevansa yksin (no, oli siellä takuulla muitakin, mutta ei samoilla huudeilla) ja se sai taas muistamaan kuinka pieni sitä itse onkaan suuren maailman pyörteissä (joo, melko imelää..). Onnistuttiin leiripaikkojen valinnassa hyvin, tää toinen (kuvassa) siellä Nirvajoen rannassa oli vielä parempi. Meillä oli oma kylpylä ja sään tiedustelumäki ja kaikki. Oltiin ihan herran kukkarossa..

Tässä vieressä paremmin kuvaa mein kylpylästä ja koska tässä blogissa ei ole ikärajaa, niin siksi vähän kiltimpi nakukuva jokiuinnista. Tää on aamu-uinnilta (enempi mallia kyykkypulahdus) auringon lämmittäessä ihanasti ihoa kylmän porekylvyn jälkeen. Puro tarjosi myös vettä juotavaksi ja talousvedeksi. Ja hei, me ei kannettu nyt mukana vettä koko armeijakunnalle! Pieni ja hyvin hallittu riski siis ;) Täytyy kyllä myöntää, että ekan päivän kuivien uomien jälkeen vähän pihistelytti vedessä. Onneksi löytyi näitä oikein pulppuaviakin jokia. Purojen varsilla kulki muuten aina porojen polkuja, joita pitkin pääsi etenemään paikoin aika hyvin.

Säiden suhteen meillä oli taas enemmän tai vähemmän tuuria. Aluksi oli sopivasti vähän viileämpi pilvinen päivä, sitten vältyttiin ukkosmyrskyiltä ja saatiin osaksemme vain kevyehköt sadekuurot.

Sateen vuoksi (vai ansiosta?) kolmannen päivän huiputusretki vaihtui leirissä oleiluun. Kuvasin videopätkänkin, jossa taisi olla kerrontana jotenkin näin: ”..tänään on satanut ja me ollaan nukuttu. Kun on ollut poutaa, ollaan syöty ja ihailtu maisemia. Ja sitten me ollaan taas menty nukkumaan. Mukava päivä!” Ei me sentään koko päivää nukuttu, vaikka aika monet päiväunet tulikin nautittua. Onneksi kannettiin rinkoissa lisäpainona erilaisia pelejä, ristikoita, pelikortit, luontokirjaa ja sen sellaista telttapuhdetta. Parempi luontokirja meni tilaukseen ja totesin myös, että onneksi en ottanut käsityötä mukaan metsään. On ihan hyvä osata olla vaan..

Maisemat oli mahtavia. Ei niin jylhää kuin Saariselällä, piirteet oli kaikin puolin pehmeämmät. Kesätunturit, kuten Henri ne nimesikin. Ihania laajoja tunturinummia ja tiheitä (ei niin ihania) joenvarsikoivikoita. Kuljettiin paljon avotunturissa, siellä eteneminen oli vaivattomampaa.

Eka erämaaretki heitetty, varmasti monen monta vielä edessä. Kun osaisi päättää minne ensi kesänä suuntaisi. Ja ne ulkomaanmatkasuunnitelmat kariutu kyllä kokonaan :D

Ja sitten toisenlainen tarina…

”Erämaa, suuri suunnaton siellä rauha vielä on tuo erämaa vaik’ on unta vaan, niin siellä uudestaan mä rauhan saan.”

Viimevuotisesta UKK-puiston kierroksesta jäi päällimäisenä mieleen näkymä Ukselmapään ylängöltä. Näkymä kohti Venäjän rajaa, jossa vaeltajien valtateitä ei enää ole siinä määrin kun lähempenä tunturikeskuksia. Ahdistavan kiireisen kevään ja alkukesän jälkeen nämä ajatukset olivat jo osin vaipuneet unholaan. Pakkausvaihe Saariselän välipysähdyksessä ei ainakaan vähentänyt tätä ahdistusta, joten omat vaellusfiilikseni eivät olleet kovin korkealla Sulaojan parkkikselle tultaessa. Kaikesta huolissaan olevana henkilönä minua hieman askarrutti auton jättäminen tällaiseen paikkaan.

Liikkeelle lähdön jälkeen ahdistus alkoi kuitenkin pikku hiljaa vähentyä ja matka kohti tunturiylänköä sujui melko mukavasti. Eihän tämä nyt niin raskasta ollutkaan (lue selitys lopusta). Karigasjoen ylityksen jälkeen kipuaminen jatkui kohti korkeuksia, tosin leppoisasti polkua pitkin. Joskus on tullut tässäkin blogissa tullut mainittua, että seikkailu alkaa sitä hetkestä kun polut päättyvät. Nyt se alkoi jo sitä ennen – yöpaikan metsästyksellä. Soistunut puron uoma on keskimäärin sen näköinen kun kartta kertoo. Heinäkuun lopussa ollaan kaukana niistä vesimääristä, jotka tekee puron kartalle. Käyristä erotettiin kyllä uomat, mutta missäs se vesi on? Lisäksi 1:50000 kartalla arvioitiin matkat joko liian pitkiksi tai lyhyiksi. Lopulta ensimmäinen yöpymispiste löytyi sekä paljakan reunasta että kartalta. GPS on hyvä apuväline, myös yöpaikan metsästyksessä, löytää nimittäin rinkat helposti.

Toisen vaelluspäivän aamu valkeni pilvisenä – samasta kohdasta, johon edellinen ilta oli jäänyt. Se rutiinien puute, joka näkyi pakkaamisessa, ei häirinnyt enää leiripuuhissa. Sanattomasta sopimuksesta meiltä löytyy kyky lukea toisen ajatuksia, niin syömisen, juomisen, petipahnojen virittelyn tai lähiympäristön tutkailun osalta. Hieno tunne! Koko ajan tuntui siltä, että ahdistus helpotti – vaikkakin mietin aika ajoin autoa!!! Onhan se meille tietysti tärkeä….

Molempina tunturipaljakkapäivinä (2. ja 4.) keskityin ennen kaikkea tyhjentämään ajatuksia. Muotkan avaruus on siihen mitä parasta lääkettä. Olen aina pitänyt paikoista, joista voi nähdä ja havainnoida. Uteliaisuus pistää liikkeelle, katsomaan mitä kukkulan takaa löytyy ja mitäköhän tuolla joen mutkassa on? Siinä missä Anna keskittyi havainnoimaan luontoa kaikilta osin, mie tykkäsin katsella kaukaisuuteen. Luulenpa kuitenkin, että terapeuttinen vaikutus oli molemmille sama. Rentoutumisen huipentuma tulee silloin, kun olo ei ole enää tyhjin. Se tulee silloin kun tuntee, että syksy saa tulla. Anna on ehkä aiemmin jo kirjoittanut, että nukuttiin paljon. Nukuttiin todella paljon, syötiin, kahviteltiin ja taas nukuttiin. Mistä sitä unta riittikin?

Muotka toi minulle lisää nälkää. Nähdä erämaita ja pysyä kaukana turistirysistä. Muotkan parhauksiin kuului tyhjyys. Muutaman ihmisen lisäksi näkyi vain alle kymmenen roskaa. Muotka toi fiiliksen, ettei ulkomaille kannata mennä. Käytännön opit – rytmitä reitti vesilähteiden mukaan, käytä aikaa yöpaikan valintaan, ota mukaan yhdet lisävillasukat, älä ota mukaan muita sukkia, ota mukaan vain kaksi t-paitaa. Huolehdi itsestäsi ja Annasta, anna auton olla ;)

Ai niin se selitys alun helppoudelle: pelkkää alamäkeä Karigasjoelle ;)

(Tarinat on kirjoitettu ja kuvat valittu toisistamme tietämättä. Sama matka, kaksi matkaajaa – ihan erilainen kokemus. Ja silti yhdessä. Vähän ku avioliitto..)

19.7.-24.7.2013 Vaeltelemassa Saariselällä (92 km)

1. päivä: Aittajärvi – Sudenpesä (14 km)

Kauan odotettu vaellus Saariselälle oli alkamassa. Alunperin tehtiin muutamakin erilainen reittisuunnitelma ja mietittiin kiinnostavinta vaihtoehtoa. Sopivimmaksi lähtöpaikaksi ilmeni Aittajärven parkkipaikka. Aamulla tehtiin mökissä viime hetken valmistelut ja puolen päivän kieppeillä otettiin ensimmäisiä askelia UK-puiston puolella.

Joen ylittämistä kahlaamalla jännitettiin etukäteen jonkun verran. Aiemmin ei olla kahlattu noin vuolaassa virrassa ja opuksissa oli varoteltu veden korkeuden voivan olla mitä vaan. Kahlatessa vettä oli kuitenkin alle polven, joten kuivina säilyttiin jalkoja lukuunottamatta. Vesi oli yllättävän kylmää, nopeasti se turrutti jalat.

Kahlaamon jälkeen meno taittui joutuisasti metsämaastossa aina Maantiekurun nuotiopaikalle asti. Erilaista tästä muuten niin tutusta mäntymetsiköstä teki se, että kun pysähtyi kuuntelemaan – ei kuullut mitään ihmisääniä. Mahtavaa!

Ensimmäiset ja moneen päivään ainoat vaeltajakollegat nähtiin Maantiekurussa. Kolmihenkinen perhe oli reissun viimeisiä ruokia valmistelemassa nuotion ääressä, me taas kokattiin ne ensimmäiset. Siinä ruuan valmistumista odotellessa jutusteltiin ja juttelun edetessä huomattiin heidän kiertäneen lähes samanmoisen lenkin kuin meillä oli aikeissa. Lounashetken kruunasi pannukahvit, jotka saatiin ystävällisesti palan painikkeeksi.

Matka oli tähän saakka ollut melko tasaista, joten käveltiin joutuisaa vauhtia. Ensimmäinen pidempi (joskin loiva) nousu ihastelemaan Seisomakivenselkää palautteli kuitenkin vauhtia vaeltamiseksi ja muistutteli rinkan painosta selässä. Tihkusade ja tottumattomuus rinkan painoon sai muuttamaan suunnitelmia sen verran, että Sarviojan sijaan topattiin matka jo Sudenpesän pihaan ja laitettiin leiri pystyyn. Itse varaustupa oli tyhjänä, eikä sinne illankaan aikana ketään tullut.. Tirsojen jälkeen valmisteltiin ruokaa ulkovaraston lipan alla. Tihkusade tai oikeammin kosteudesta tiheä ilma pyyhälsi aika ajoin leirin yli. Aika pian kömmittiinkin jo makuupusseihin ensimmäisen illan tyypillisissä hämmennyksen ja odotuksen tunnelmissa.

2. päivä: Sudenpesä – Rajankämppä (16 km)

Aamu valkeni samanlaisena kuin ilta hämärtyi (eihän se kyllä oikeasti mihinkään hämärtynyt ja siksi miun kello olikin tällä reissulla vähän sekasin), eli kosteana. Yöllä kuului satelevan vähän enemmänkin. Aamupalastelun jälkeen purettiin leiri ja pakattiin rinkat uutta päivää varten. Henrin kehittelemä teltan linkous-systeemi osoittautui oivaksi tavaksi kuivata märkää telttaa ennen pakkaamista ja sitä käytettiin myöhemminkin.

Alunperin ajateltiin kulkea lähinnä polkuja pitkin, sillä aiempaa kokemusta erämaavaelluksista ei oikeastaan ole. Tästä poikettiin jo toisena päivänä, kun ymmärrettiin että suunnistustaitoisena maalaisjärkeä käyttäen ja hyvässä säässä vaeltaminen ei ole kuitenkaan niin haastavaa. Emme halunneet kulkea samaa satulan ylitystä moneen kertaan, joten oikaistiin matkaa kurua pitkin. Polun alkuja ja pätkiä näkyi siellä ja täällä, moni muukin oli siis aikojen saatossa käyttänyt samaa reittiä.

Yöllinen sade oli kastellut tehokkaasti polunvarsien varvikot ja varmisti näin lahkeiden sekä kenkien märkyyden aina Maantiekuruun saakka. Siellä lounasta laittaessa taivas alkoi repeillä ja paikoin näkyi sinistäkin taivasta. Metsäkin alkoi hiljalleen kuivaa.

Lounaan ja hiertymien ensiavun jälkeen matka jatkui kohti Pälkkimäojan laavua ja itse ojaa. Teen mittainen paussi ja vähän maastotiedustelua veden äärellä. Meillä kotona ojiksi tavataan kutsua vähän pienempiä uomia, joten kahluuhommiksihan se meni taas. Nyt tosin säilyi crocsitkin kuivina, vaikka ne varmuudeksi jalkaan vaihdettiinkin.

Päivän viimeinen etappi Luirojärveä kohden taittui joen vartta myötäillen ja maisematkin muuttuivat hiljakseen vähän lappimaisemmiksi. Tuntureiden lakia alkoi tupsahdella horisonttiin ja polun varrelle jäi monenlaisia merkkejä poronhoidosta ennen ja nyt. Henrin rinkka painoi harteita, pakkaaminen ei ollut onnistunut parhain päin teltan roikkuessa alhaalla ja ulkona. Seuraavalle siirtymälle mietittiin uudenlaisia järjestyksiä.. Perille kuitenkin päästiin ja täälläkin saatiin olla ihan omassa rauhassa. Muita ihmisiä ei näkynyt, vaikka saunan lämmityksen savut tuoksuivat nenään paljastaen ettei täällä ihan yksinään oltu.

Pulahtaminen Luirojärvessä virkisti ja kun sen päälle söi vatsan täyteen hyvää ruokaa, niin eihän sitä enää paljon muuta tarvinnut: olo oli täydellinen!

Tässä vaiheessa voisi jo kirjoittaa vähän huomioita tämän retken ruokahuollon eroista aiempiin pitkiin vaelluksiin. Erona edellisiin oli se, että meillä oli reilusti ruokaa mukana ja se oli kunnollista. Joka päivälle oltiin varattu lounaaksi ”pikaruokaa” eli sitä lisää-kiehuva vesi-odota-ja -syö ja tämä osoittautui toimivaksi tavaksi tankata energiavarastoja kesken taipaleen ja taukoilla samalla. Illalla tehtiin lisäksi toinen lämmin ruoka, jossa käytettiin valmispohjia lisien niihin itse soijaa, linssejä, makaronia , riisiä, ynnä muuta. Päivän mittaan syötiin tietysti välipalojakin. Yksikään ruoka ei jäänyt syömättä eikä ruokailujen jälkeen ollut nälkä. Vähän tuli naureskeltua esimerkiksi Karhunkierroksen menuulle… No, onneks ollaan näköjään opittu jotain.

3. päivä: Sokostin huiputus (13 km)

Jännityksellä odotettiin, millainen sää on vastassa teltan ovea raottaessa. Tarkoituksena oli nimittäin kavuta Sokostille eikä sinne sateessa kannata lähteä. Keli oli kuitenkin mitä mainioin ja jalatkin tuntui ihmeen kevyiltä eilisen jälkeen. Useinhan kolmas päivä on niitä rankimpia?! Aamupalaksi keiteltiin Rajan kämpässä puurot ja nautitiin ruisleivästä ruhtinaallisesti SEKÄ meetvurstin ETTÄ sulatejuuston kanssa. Mitä juhlaa!

Ensin oltiin ajateltu, että lähdetään matkaan vasta lounaan jälkeen. Olo oli kuitenkin niin pirteä, että lähdettiin samantien aamiaisen päälle täysin vatsoin. Otettiin mukaan vain tärkeimmät eli juomista, välipalaa ja kamera. Niin ja tietysti puhelin viestien lähettämiseksi kotijoukoille ja gepsi kätkön löytämiseksi.

Matkalla nähtiin kiirunaemo poikasineen sekä riekkoja. Muuten eläimiä oltiinkin nähty kuukkeleita ja muita pikkulintuja lukuunottamatta melko vähän, poroja ei vielä yhtään. Tehtiin huipulle oma reittivalinta ja huipulla ihasteltiin maisemia sen aikaa mitä tarkeni. Raikas tuuli piti huolen siitä, että järin kauaa ei tarvinnut ympärilleen katsella. Kätkön kautta kierrettiin takaisin laaksoon, joten samoja jälkiä ei tarvinnut tänäänkään kävellä.

Nälkä alkoi jo tuntua sisuksissa, joten marssittiin melko ripeää tahtia takaisin leiriin. Valmistettiin lounasta ennen päivätorkkuja ja päivällistä niiden jälkeen. Lokoisasta leirielämästä nautiskeltiin taas kunnes uni vei voiton..

Tänäänkin käytiin täyttämässä vesivarantoja lähimmässä virtaavassa joessa – Luirojärven vesi oli leväistä. Onneksi oltiin varattu mukaan useita vesipulloja, vaikka niitä meille normaalista poiketen oli kyllä tavallista vähemmän. Lapissa tietysti vesi on puhtaampaa, mutta nytkin matkalla näkyi kuivuneita lampia ja joen uomia. Vähän ihmetytti viimeisenä päivänä vastaantullut porukka, joka taivalsi ilman vesipulloja pelkkien kuksien varassa – kova oli kysyntä lähimmälle vesipaikalle.. Mutta niinhän se tuttu toteamus kuuluu, että jos matkalla on epämukavaa, niin leirissä nauttii mukavuudesta. Ehkä sitä siis jatkossakin kehtaa kantaa vähän ylimääräistä taakkaa?

4. päivä: Rajankämppä – Sarvioja (17 km)

Rinkat kuntoon, leiri purkuun ja matkaan. Tavallaan alkoi paluumatka, sillä Luirojärvi oli tämän reissun kaukaisin kohde. Ei oltu kuitenkaan menossa vielä suorinta tietä takaisin (joskin siitäkin tuli toisen meistä haaveiltua rinkan kurittaessa hartioita) vaan muutamaksi yöki Sarviojan kämpän pihaan.

Paluumatka taittui tutuissa maisemissa, nyt siis vain toiseen suuntaan. Matkalla hämmästeltiin vastaantulleita ihmisiä (kun ei oltu nähty sellaisia vähään aikaan), kahlattiin toistamiseen Pälkkimäojan yli (nyt jalat märempinä), lounastettiin Maantiekurussa ja paikattiin hiertymää (sitä samaa).

Kuru-oikaisu oli nyt helpompi tehdä, koska keli oli kuivempi ja reitti valmiiksi tuttu. Sudenpesän jälkeen tarvottiin vielä reilu kilometri Sarvijoen vartta kohti leiripaikkaa. Ihmeen pitkältä se matka tuntuikin, mutta perillä mainio leiripaikka palkitsi reissaajat. Paikalla tuntui olevan vilskettä, mutta onneksi saatiin telttamme rauhalliseen sopukkaan vähän kauemmas muista.

Ilta meni peseytyessä, ruokaillessa ja oleskellessa. Kömmittiin tänäänkin makuupusseihin melko aikaisin (kahdeksalta) ja kuunneltiin pitkään muiden yöpyjien halonhakkuuta ja puiden sahausta. Kuulosti lähes kilpavarustelulta ja melkein piti mennä katsomaan millaiset kokot siellä roihuaa.. Jotenkin sitä on itse vältellyt turhaa puiden käyttöä, vaikka niitä siellä halkovarastossa paljon olisikin.

5. päivä: Ukselmapään huiputus (17 km)

Pitkien unien jälkeen noustiin pirteänä uuteen aamuun. Illalla oltiin suunniteltu seuraavan päivän retkeä. Päätavoitteena olisi Paratiisikuru, mutta itseäni kiehtoi nähdä myös Pirunportti ja ehkä Lumikurukin. Pakattiin mukaan kevyt rinkka lounastarpeineen ja suunnattiin crocsit jalassa kohti Sarvijokea. Huih, onneks joki ei ollut yhtä leveä kuin Suomujoki – vesi oli nimittäin lähteiden vuoksi monin verroin kylmempää..

Paratiisikurun kauneudesta oltiin luettu opuksista etukäteen, mutta itse koettuna maisemat olivat vieläkin upeammat. Varsinainen keidas keskellä karua tunturimaisemaa.. Kuru tarjosi aperitiiviksi runsaasti hilloja ja lounaan jälkeen lähdettiin kapuamaan Ukselmäpään rinnetta ylös. Olin onneksi ”oman osuuteni” rinkan kantamisesta tehnyt ja sain kavuta kevyin kantamuksin. Maisemat tunturin laella aukesivat huikeina – ehkä jopa hienompina kuin muutaman metrin korkeammalta Sokostilta. Ei voinut kuin tämän tästä pysähtyä ihailemaan ympäröivää erämaata..

Pirunportti jökötti kaikessa jylhyydessään kurun porttina, sitä ennen tein kakka ja karva tutkimuksia edellistalvena kuolleen porovasan jäänteillä. Jatkettiin matkaa kohti Lumikurua, jonne ei kuitenkaan loppujen lopuksi menty. Ylitettiin Ukselmapää laen kautta ja sieltä edelleen Lumipäälle ja sen rinteitä alas Paratiisikuruun. Matkalla taivas alkoi revetä pilviverhostaan ja sinitaivas mollukoineen otti vallan. Muutaman kerran otettiin lepiä tunturivarvikossa taivaankantta ihastellen ja tuntureita kuunnellen. Paluumatkalla leiriin nähtiin reissun ensimmäiset porot.

Loppumatka tuntui jatkuvan ikuisuuden, mutta taas kerran kävi kuten aina vaelluksilla: kun leirissä vatsa täynnä kellahtaa kyljelleen ja kun siitä tovin torkuttuaan nousee ei taas tunnu että mitään olis tehnytkään! Laitettiin vielä tälle päivälle kolmaskin ruoka (vararuoka, jota emme myöhemmin tarvitsisi) ja muisteltiin päivän huikeita maisemia. Todettiin melkein yhteistuumin tämän olleen ehkä vaellushistoriamme paras päivä.

Tänä iltana nukkumaan käydessä ei ollut halkovarustelua, vaikka kämpällä porukkaa olikin taas melko paljon..

6. päivä: Sarvioja – Aittajärvi (15 km)

Heräsin yöllä melko varmana siitä, että olisi jo kohta aamu. Henri ei ollut samaa mieltä. Kellon tarkastelu osoitti sen olevan 1.58, joten pitihän sitä vähän yrittää vielä nukkua. Yö oli muuten reissun kylmin ja Henrinkin kaivoi vaatepussistaan lisää lämmikettä. Itse en harmikseni vieläkään päässyt pukemaan uusia ”termopöksyjäni”.

Aamulla vastassa oli kuulas sää, joka antoi aavistuksia elohopean noususta hellelukemiin. Onneksi muuten sää on ollut erinomainen eikä liika lämpö ole haitannut matkan tekoa. Hiki kasteli selät jo ensimmäisessä nousussa, vaikka lähdettiin liikkeelle t-paidassa.

Matka kohti sivistystä taittui tasaiseen tahtiin. Maisemissa ei suurta ihmettelemistä ollut, sillä kuljimme ensimmäisenä päivänä samaa polkua toiseen suuntaan. Kävellessä oli hyvä muistella vaelluksen antia ja kaikkea sitä tunneskaalaa mikä viikon mittaiseen vaellukseen kuuluu. Yhtä aikaa odotti suihkua ja muita sivistyksen ihmeitä ja samalla toivoi että saisi vielä pikkuriikkisen nauttia luonnon rauhasta ja siitä tunteesta minkä vain rinkan kanssa tarpoessaan saa. Onnistunut retki kaiken kaikkiaan, hyvin onnistunut.

Juhannus 2012 Itärajalla (Patvinsuo – Koivusuo – Koitajoki)

Jo tutuksi tulleella tavalla riennettiin jo hyvissä ajoin ennen Juhannusta pohtimaan, että mihinkäs sitä tänä vuonna menis keskikesää juhlistamaan. Henri (taas) oli jo aikoinaan Petkeljärven reissulla katsastellut jotta Koitajoen ympäristö olisi mielenkiintoista. Sinne siis! Karttakin muistettiin tilata melkein hyvissä ajoin (kerkes tulla postissa ennen retkeä) ja viime hetken varustehankinnat meni jahkailun vuoksi vielä enemmän viimetippaan.. Ja nyt yllätys-yllätys: MITÄÄN TARPEELLISTA EI JÄÄNYT KOTIIN – tarpeettomia tavaroita oli joitakuita..

Sitten enemmän itse retkestä:

Torstai 21.6.2012

Lähdettiin työpäivän jälkeen ajelemaan kohti Pohjois-Karjalaa, joten saapuminen leiripaikalle meni aika myöhäiseksi. Oltiin joskus kymmenen kieppeillä perillä Patvinsuolla. Nokkela hoksaa, että eihän se nyt varsinaisesti ollut määränpää eikä ihan prikulleen reitin varrellakaan! Mutta mutta, syksyinen reissu muutama vuosi takaperin jätti kaipuun tuonne ja siksi siis päätettiin viettää eka yö siellä. Teltta siis pystytettiin Suomunjärven rannalle. Ilta hujahti leirin pystytyksessä, siitä sitten iltapesun jälkeen etsimään unta. Kuten aina pitkän retkitauon jälkeen, ekana yönä uni jäi aika katkonaiseksi.. Varsinaista juhannusruuhkaa ei esiintynyt ei sitten teillä eikä Patvinsuolla. Paitsi itikoista ja mäkäröistä. Meidän lisäksi tälle teltta-alueelle tuli yks telttakunta – sekin leirityi mahdollisimman kauas meistä. Samanlaisia erakkoja siis hyökii! Ruvettiin pohtimaan jopa, että jätettäs teltta tänne ja tehtäskin retkiä täälläpäin..

Juhannusaatto 22.6.2012

Melko pitkien unihuikosten jälkeen herättiin huomataksemme, että parkkipaikka pursusi autoja ja nukkuessamme ohi oli virranut melko monta patikoitsijaa. Päätettiin siis aamupalaa murkinoidessa kuitenkin jatkaa matkaa vähän syrjemmille seuduille. Ennen aamupalaa virkistäydyttiin raikkaassa Suomunjärvessä. Eipä ollut heräämisongelmia!

Autoillen siirryttiin idemmäs, kohti Koitajokea ja Koivusuon luonnonpuistoa. Maisemat helli silmää, eikä ihmisiä näkynyt määränpäässä yhtä pyöräilijää lukuunottamatta. Tehtiin pikainen reittisuunnitelma ja ensimmäisen etapin määränpääksi tuli Kivikkosuon nuotipaikka. Retkilounas (metsästäjänpataa) valmistui kuin vanhoilta tekijöiltä ja nuotiokin syttyi kerrasta, vaikka puut olikin vähän kosteita. Ei ole siis ihan kaikki taidot talviteloilla. Ainiin, oltiin muuten ostettu tätä reissua varten karhunkellot, kun niitä sekä susia täällä kuulemma liikkuu. Kerettiin todeta ettei niitä nyt vielä alussa tartte ripustaa kilkattamaan, kun jo heti lausahduksen jälkeen nähtiin märässä maassa karhuntassun painauma.. Sen jälkeen matkamusiikista ei tarvinnut huolehtia laulamalla, hihi.

Kivikkosuolla tehtiin uusi etappisuunnitelma. Tämä oli muuten varsin uutta meille.. Yleensä suunnitellaan reitti jo kotona valmiiksi ja kompuroidaan se suunnitelman mukaan alusta loppuun, vaikka matkalla huomaisikin että se esimerkiksi maaston vaativuuden takia oli ihan pieleen mietitty. Nyt mentiin siis fiiliksellä ja avot olikin mukavampaa. Kerkes katsastella kävyt ja menninkäiset ja nauttia luonnonrauhasta paljon enemmin. Siitä toisesta etapista siis. Kivikkosuolta jatkettiin matkaa Leimuukämpälle, jossa päätettiin yöpyä ja käydä ilman rinkkoja katsastamassa Itäpiste (Suomen ja EU:n itäisin raja). Rinkkojen jättäminen kämpille oli oikein loistava ratkaisu, sillä ilman kantamuksiakin tuntui kintuissa ihan kivasti. Päivämatkaa kertyi kokonaisuudessaan tälle päivälle n. 20 km.

Juhannusaattoilta sujui tulistellessa ja herkkuja nautiskellessa (juhlan kunniaksi oltiin kannettu vähän normaalista poikkeavia eväitä mukana, oikein lakuja ja ruissipsejä, hih!). Itikoita ja mäkäriä oli täälläkin, erityisesti niistä oli apua iltapesujen nopeuttajana.. Itse tuvassa sisällä oli melko vähän öttiäisiä ja se tarjosikin patjoineen ja tyynyineen oikein lokoisat unoset. Kämppä oli jätetty edellisten kävijöitten toimesta vähän epäsiistiin kuntoon, mutta puitteet olivat muuten hienot. Leimuukämppä sijaitsee Asumajoen rannalla aivan rajavyöhykkeen tuntumassa. Muita yöpyjiä ei ollut eikä poluillakaan tullut ketään vastaan.

Juhannuspäivä 23.6.2012

Nyt tarkkana, seuraa aamupalavinkki: Kotona ollut maitojauhe oli mennyt vanhaksi, joten keksittiin kokeilla UHT-maitotetraa (2dl) retkiruoan maustajana. Tulee muuten maukasta puuroa, kun laittaa 2 dl maitoa, 2 dl vettä, 2 dl oikeita puurohiutaleita ja puuron kiehuttua lisää lämmin kuppi marjakeittoa (oikeita marjoja tietysti silloin jos niitä on saatavana). Tetrat kestävät kovaakin käsittelyä ja kestävät lämpimässäkin (ehkä ihan helteellä ei..) hyvinä. Muutama purnukka maitoa kulkee siis jatkossa meillä mukana retkillä!

Aamupalaa nauttiessa laadittiin taas reittisuunnitelmia. Päätettiin taivaltaa Asumajoen laavulle, sieltä lautalla Koitajoen yli ja joen vartta pitkin Polvikoskelle auton luo. Matkan varrella pienellä suolla lehahti jaloistamme lentoon teerinaaras lapsosineen. Henri pyykkäsi Asumajoessa telttapatjaa roskapussin rikkoonnuttua (vahvempia pusseja jatkossa!) ja pidettiin kaakaonmittainen tauko. Laavu oli kauniilla paikalla joen mutkassa, varmasti hyvä paikka yöpyäkin. Täälläkin oli käynyt tosin sottapytty-retkeilijöitä..

Koitajoen ylitys oli vähän erilaista kuin Repoveden Ketunlossilla, koska virta painoi lauttaa alajuoksulle. Kuivin jaloin selvittiin joesta, mutta sen jälkeen polkuosuudella joutui riisumaan kengät kun joki tulvi tielle ja tien vierestä alkoi suo. Virkistävä jalkakylpy mutavedessä teki eetvarttia! Autolla tankattiin vesivaroja ja pystytettiin teltta lähistöllä olevalle nuotipaikalle. Lounaan (Miilunpolttajan pasta) jälkeen lähdettiin taas ilman rinkkoja matkaan, suuntana Koivusuon luonnonpuisto. Kuljettiin Koivusuon läpi Pirhunvaaran metsänvartijan tuvalle. Itse tupa pihapiireineen oli ehkä pienoinen pettymys, mutta aakea suo teki taas vaikutuksen. Se tuoksu ja se avaruus, aah! Iltaretkellä bongattiin karhun raapima kelopuu, joutsen, punajalkainen suolintu sekä kuovin näköinen tirppu. Sen kuovin näköisen lapsonen oli eksynyt pitkospuille ja emo oli tietysti kovasti hädissään kaartaessaan taivaalla. Bongauksien epätäsmällisyyden selittää mukana olleen luontokirjan kapea-alaisuus! Nautiskeltiin hetken aikaa suomaisemasta pitkospuilla maaten: aika paljon enemmän elämää näkee kun asettuu suolla makuulle..

Koitajoki oli leiripaikkamme kohdalta aika vuolas ja reuna äkkijyrkkä, joten päädyttiin peseytymään ämpärin kanssa. Jos Suomun vesi oli raikasta, niin tää oli sit ehkä hyytävää. Puhtaaksi tuli, se oli pääasia. Iltaruuaksi kokattiin retkiemme lempimuonaa eli lihapullia ja perunamuusia. Muuten ilta meni taas tulistelun merkeissä ja luonnonrauhasta nauttiessa.. Hyttysiä ja mäkäröitä oli edelleen reilusti enemmän kuin kotitarpeiksi, mutta ne ei oikeastaan enää haitanneet. Kai sitä sitten niihikin siedättyy. Ai niin, uusista hankinnoista hyttyshuppu (Sea to Summit) ja retkihattu -yhdistelmä oli mainio. Paljon parempi kuin se entinen, jossa hyttysverkko oli hatun reunassa kiinni. Ei valunut silmille ja tarpeen vaatiessa oli näpsäkkä ottaa housuntaskusta suojaksi verenimijöitä vastaan. Yöllä tuvassakin toimi hyvin.

Sunnuntai 24.6.2012

Kolean yön jälkeen herättiin tuuliseen aamuun. Makuupussi sanoo mukavuuslämpötilaksi -3 astetta. Yöllä oli varmaan jossain viiden asteen hujakoissa eikä ollut ihan mukavaa. Onneksi viileä hetki kesti vain aamuyön tunteina pienen tovin. Eli jos syksyn ja kevään yöretkiä meinaa joskus tulevaisuudessa tehdä, niin täytynee satsata toisenlaisiin pusseihin. Aamupuuron jälkeen pakattiin leiri haikein mielin ja suunnattiin juhannusruuhkia vältellen pikkuteitä kotia kohti. Olipahan mukava retki, taatusti yksi onnistuneimmista meidän retkien joukossa! Tällaisen kiireettömyyden kun osaisi säilyttää jatkossakin..

Metsässä kulkiessaan sitä yhtäaikaa
ajattelee paljon
eikä kuitenkaan mitään.

Metsässä kulkiessaan sitä yhtäaikaa
tuntee vahvasti olevansa
ja samalla ymmärtää ettei juuri ole.