vuoristo – Meiän metsä

Tänä vuonna kevätlomaa valmistellessa elettiin monessa mielessä erikoista aikaa. Emme ole olleet koiran kanssa yötä muualla kuin kotona. Yleensä ollaan keväällä suunnattu pohjoiseen ja muutaman kerran myös vähän etelämmäksi. Ajankohta on ollut vakio jo pitkään.

Lapissa on ollut tänä talvena poikkeuksellisen paljon lunta. Meidän matalan maavaran omaavan koiran kanssa liikkuminen olisi aika rajattua. Etelän lumeton talvi herätti ajatuksen, että jospa lomaa vietettäisiinkin huomattavan paljon lähempänä kotia. Olisi lyhyempi ajomatka ja jos koiran kanssa lomailu ei onnistuisikaan, niin kotiin pääsisi nopeasti.

Minua on kiehtonut jo pitkään ”vuoristo”, joka näkyy kun lähtee ajamaan Joutsasta kohti Korpilahtea. Mikä se mahtaa olla ja mitä sieltä löytyy? Viime kesänä käytiin Purnuvuoren laskettelukeskuksen tuntumassa geokätköilemässä. Sieltä jäi kytemään idea, että tännehän voisi joskus tulla ihan ajan kanssa uudestaan. Nämä kaksi ajatusta yhdistettynä siihen, että löysimme koiraystävällisen majoituksen ihan läheltä, johti päätökseen. Tämän kevään lomakohde on Päijät-Hämeessä, Vuorenkylän tienoilla.

Ensimmäisenä aamuna lähdettiin tutustumaan lähivuoreen, Uodinniemenvuoreen, joka kohaa 150 metriä mpy. Metsäautoteitä, talousmetsiä ja polkuja koluamalla meille tuli yhteensä vajaan 8 kilometrin lenkki vuorimailla. Paluumatkalla käytiin vielä tarkastamassa kylän oma kota.

Vuoristossa on lunta kuten asiaan kuuluu.

Kohti tuntematonta täydellisessä hiljaisuudessa.

Keväinen aurinko paistaa ja taas tehdään nousua seuraavalle mäelle.

Horisontissa näkyy Purnuvuoren laskettelukeskus.

Ylisuuren puun vuosirenkaat vei yli vuosisadan verran taaksepäin.

Vain hetkeä aikaisemmin oltiin tuolla ylhäällä.

Kodan luona on kiva keinu, jota pitää testata huolella.

Koiraystävällinen majoitus: Rantalan lomamökit

Sijainti: Hartola, Päijät-Häme

ETRS89 (~WGS84)
61° 43.3796′, 25° 55.6276′

Talvi vain jatkuu. Eletään maaliskuun jälkipuoliskoa ja kunnon hankikantokelit eivät ole vielä edes saapuneet. Lunta on niin paljon, että metsän kutsua on vaikea vaientaa.

Tämän päivän alkuperäisenä ideana oli harrastaa liukulumikenkäilyä Pönniälän kangasmaastoissa. Keksinpä kuitenkin ottaa esille haaveen, joka edelleen odotti täyttymistä. Entä jos vihdoin mentäisiin Siikasuolle?

Siikasuo on isohko (oma mittakaava) ojitettu suo Savitaipaleen ja Taipalsaaren rajalla. Suo on ollut meille (lue: minulle) jonkinlainen saavuttamaton haave ja pääsemätön kohde. Suolle ei suoraan johda tietä, mikä tekee siitä vieläkin mielenkiintoisemman. Suon eteläpuolella Lilman metsätie sivuaa suota lähes asumattomalla seudulla. Lännen ja pohjoisen puolella suolle pääsee pitkiä metsätaipaleita pitkin, joskin voimalinjan maastokäytävä auttaa suon tavoittamisessa.

Päätimme kuitenkin lähestyä Siikasuota idästä, Aivaksentien suunnasta. Se mikä monille on peltoaukea metsien välissä, on meille rotkolaakso lähellä jääkauden aikaista muinaisrantaa. Muinaista merenpohjaa pitkin hiihtelimme aina Siikasuolle asti. Ryteikköinen, vankkaa puuta kasvava suo, säilytti hohtonsa myös kevätauringossa. Väistämättä mieleen juolahtaa ajatus – entä jos ojitusta ei olisi koskaan tehty ja paikalla olisi aito avosuo? Ei ole, mutta siksi meillä on mielikuvitus.

Siikasuolla saimme ajatuksen hiihtää takaisin autolle vuoriston kautta. Hiilus on rotkolaakson takaisessa metsikössä oleva kukkula, joka erottuu ympäröivää maastoa hieman korkeampana töppyränä (vuori). Matka Hiilukselle osoittautui kuitenkin vaikeaksi (kartanluvun ja kompassisuuntien heitellessä :D). Pääsimme lähelle, mutta varsinaista näköhavaintoa ei saatu. Hiiluksen valloitus jäi odottamaan kelirikon jälkeistä aikaa ja minun uutta pyörää.